Anonymous Artwork

Galleria Huuto Jätkäsaari 1:ssä,
2.-13.10.2013

Kalle Turakka PurhonenIlona Valkonen,Maiju Salmenkivi,Aleksi Tolonen,Marja Viitahuhta,Anja Helminen,Miia Rinne,Heidi Lahtinen,Pasi Mälkiä,Tiia Matikainen,Mari Leskinen,Kimmo Kumela,Enoch Bergsten,Hans-Peter Schütt,Essi Ojanperä,Heli Änkö,Antti Hämäläinen,Noora Geagea,Kaarina Ormio,Oula Salokannel,Katariina Salmijärvi,Marjo Levlin,Marina Ciglar,Terhi Heino,Kaarina Haka,Satu Rautiainen,Pauliina Turakka Purhonen,Paula Puoskari,Erika Erre,AinoJääskeläinen,Elina Katara,Mauri Kuitula,Paula Martikainen,Pasi Autio,Tuomo Rainio,Elina Strandberg,Laura Pakarinen,Sampsa Virkajärvi,Tapio Tuominen,Kaisaleena Halinen,Beata Joutsen,Annu Wilenius,Markus Rissanen

(blogiteksti koostuu kolmesta Huudon jäsenistölle lähetetystä, näyttelyn järjestämiseen liittyvästä sähköpostista. Nämä toimivat sekä lehdistötiedotteena, näyttelykritiikkinä, että kuvauksena Huudon kokoisen - ei ihan kiinteän pienen, muttei aivan hahmottoman laajankaan - taiteilijayhteisön toiminnasta.)

Date: Wed, 28 Aug 2013 19:03:35 +0300
Subject: Fwd: Anonymous Artwork - osallistumiskutsu erikoisnäyttelyyn

Hei Huutolaiset!

Huudon Jätkäsaaren gallerian näyttelykalenteriin on jäänyt tälle syksylle kahden viikon aukko 2.-13.lokakuuta. Tätä kutsumme nyt jäsenistömme paikkaamaan.

Anonymous Artwork - näyttelyn idea on, että osallistujat tuovat työhuoneeltaan teoksen tai teoksen osan, valmiin tai keskenjääneen, materiaalikokeilun tai jotakin mitä eivät kehtaisi koskaan omissa nimissään pistää esille, mutta tulipa tehtyä. Näistä rakennetaan yhteisnäyttely/kokonaisinstallaatio.

Näyttelystä lähetetään kutsarit, mutta ei lehdistötiedotetta. Näyttelyyn osallistuneitten taiteilijoiden nimet mainitaan, mutta ei yksilöidä mikä teos tai teoksen osa on keneltäkin lähtöisin.

Osallistumisen ehdot:

- osallistua täytyy myös näyttelyvuokraan, joka arvioitiin olevan noin 40€/nenä. Mitä enemmän osallistuijia, sen pienempi summa per taiteilija.

- osallistujien tulee roudata osallistumismateriaalinsa paikan päälle ja sieltä pois.

Osallistumisen edut:

- voit pistää lopultakin näyttelyyn esille sen jonkin jutun työhuoneeltasi.

- voit hauskalla tavallla tavalla auttaa taiteilijayhteisöäsi selviämään kiperästä aukosta näyttelykalenterissa.

- voit pistää syksyn apurahahakemuksiin kohtaan työsuunnitelma, tulevat näyttelyt: "Anonymous Artwork" Galleria Huuto Jätkäsaari. 

Näyttelyn ripustusvetäjinä toimivat Ilona Valkonen ja Kalle Turakka Purhonen. Kaikki muutkin ripustajat ovat tervetulleita visioimaan ja proppaamaan. Mikäli tuot jotain teknologiaa vaativaa, niin ripustamiseen osallistuminen on toivottavaakin. 

Jos ajatus houkuttaa, niin ilmoittaudu samantien vastausviestillä: kutsukortit menevät reilun viikon sisällä painoon ja nimiä kaivataan kutsariin. Jos emmit, niin näyttelyyn voi osallistua viimemetreilläkin, täydellinen nimilista tulee sitten muihin materiaaleihin.

Terveisin,

Anonymous Artwork -näyttelytyöryhmä

Hei kaikki 43 anonyymiä,

Meitä on siis monta ja parin päivän pituisen ripustusjakson rullamiseksi kyselisimme joitain esitietoja. 

Jos tiedät jo minkälaisella panostuksella olet osallistumassa, niin lähetä siitä pieni kuvaus. 

Koska käytössämme on vain toinen Jätkäsaaren gallerioista ja haluaisimme välttää tavallista ahdasta ryhmänäyttelyä, määrittele myös seuraava:

Ripustetaanko teoksesi/osallistumismateriaalisi:

A) itsenäisesti, erilliseksi teokseksi

B) sen voi ripustaa kollaasimaisesti, esim maalauksen kiinni toiseen maalaukseen, veistoksen kiinteään vuorovaikutukseen toisen teoksen kanssa, esim voimakkaan taustan kanssa.

C) materiaalia voi käyttää täysin vapaasti

Näyttelytyöryhmä haluaa rohkaista osallistujia B ja C -vaihtoehtoon, mutta koska kaikki osallistuvat myös vuokraan eikä kenenkään teoksia saa vääristellä vasten tahtoa, niin vaihtoehto A on myös täysin mahdollinen. Osallistujia vain on paljon ja tilaa vähän, joten tietty kollaasimaisuus, kokonaisinstallaatiomaisuus ja voimakas vuorovaikutus näyttelyn muiden teosten kanssa lie kuitenkin loppuvaikutelma. Ja kaikkea näyttelyyn osallistuvaa materiaalia kohdellaan kunnioituksella ja mahdollisimman tasapuolisesti, eikä mitään käytetä pelkkänä piironginpönkkänä.

Teokset/osallistumismateriaalit olisi hyvä toimittaa sunnuntaina 29.9. gallerian sulkeutumisajan jälkeen tai viimeistään maanantai-aamuna. Laita viestiä jos pääset tuomaan vasta kovin myöhään.

Ripustusryhmäläisyydestä olivat kiinnostuneet Kalle ja Ilonan lisäksi muistaaksemme ainakin Kaarina Haka ja Oula Salokannel. Kaikki yhä tervetuloa.

Ripustusaikataulu on kai sellainen, että maanantaina levitetään teokset tilaan, pohditaan ja pyöritellään, illan myötä aletaan ripustamaan. Tiistaina jatketaan avajaisiin asti.

Vastatkaa ja kysykää,

A.A.-näyttelytyöryhmä

 

Hei vielä kaikki,

Anonymous Artwork päättynee tulevana sunnuntaina 13. päivä. Näyttely loppuu klo 17:00 ja sen jälkeen olisi hyvä osallistujien noutaa teoksensa pois. Jos et pääse mitenkään hakemaan omaasi tuolloin, niin värvää joku tuttu hoitamaan homma. 

Itsekin haen tuolloin omani pois, mutta nyt residenssileskenä en voi  jäädä venailemaan ja lopuksi sulkemaan ovia, kun on nuoriso kotona keskenään. Eli pitäisi sopia, että kuka lopulta sammuttaa valot ja sulkee ovet, ja tämä henkilö myös määrittää, että mihinkä mennessä työt tulee noutaa pois.

Näyttelystä vielä, että tuli ihan jees. Oltiin ehkä ajateltu jotain kreisimpää, mutta rutiini on kai ripustaa sillälailla siististi, selkeästi, tavallisesti, että vaatii erillisiä ponnistuksia toimia tätä vastoin. Ja kun aikaa oli ne pari päivää ja paljon kamaa, niin ensimmäinen menee siihen, että saadaan ylipäätänsä jokin näkemys ja toisen päivän aamuna on jo hiljalleen pakko alkaa naputtelemaan paikoilleen, että ollaan avajaisiin mennessä valmiita.

Mutta ei, että olisi jäänyt jotenkin erityisen tyytymätön maku. Hyvä kun saatiin tällainen luova ratkaisu näyttelykalendiaariseen ongelmaan. Kiitos kaikille osallistumisesta.

Facebookissa Aargh!in ryhmässä on kuvia näyttelystä, jos joku haluaa jotain kuvaa itselleen niin laittakaa viestiä. Muistakaa maksaa ne osallistumismaksut. Tulevan viikonlopun valvomiset on kai (?) aika reilassa. Sunnuntaille oli jotain kirppari-huhujakin, mutta en tiedä suunnitelmista tarkemmin, niin en ala niitä tässä mainostaan.

OK,

Arogantus Antwork

Mia Hamari "SIRKUS"

Mia Hamarin Sirkus Forum Boxissa

26.4.-19.5.2013

Mia Hamarin kuvataideakatemian lopputyönäyttely teki muinoin vaikutuksen surrealistisine eläinveistoksineen. Kirkkaan väriset, materiaaleiltaan hämmentävät unenomaiset otukset ovat muistoissani aika eri maata kuin Forum Boxin uusi näyttely.

Enkeli, 2012, puu, pronssi, ripset

Uudet työt sijoittuvat enemmin mainioon suomalaiseen nyky-puukuvanveistoon, Tapani Kokon ja Pasi Karjulan seuraan. Vaikka tämä yhteneväisyys nousee mieleen ehkä vain veistosten alimmasta jalusta-osasta, joka monella on kevyesti käsitelty, hakkuupölkyn kaltainen. Samankaltaisesta juuresta, ja tämä koskee varmasti myös aikalaisuutta, tekijät kasvavat omiin suuntiinsa: Karjulalla ja Kokolla on oma ekspressiivinen kuvakielensä, jota nämä käsialallaan veistävät, moottorisahaavat, polttavat ja maalaavat. Hamarin keinot ovat vaivihkaisemmat.

Veistos työstyy pelkistetymmästä materiaalisuudestaan asteittain yksityiskohtiin, jotka ovat esittävässä tarkkuudessaan kauniita ja pysäyttäviä. Tähän saattaa liittyä teoskohtaisesti maalaamista tai muita materiaaleja ja esineitä. Jotka ovat usein taiteilijan itse pronssista tai muusta valmistamia veistoksia. Materiaaliherkkyys on ihailtavaa. Ei tunnu koskaan, että varsinaiseen veistoksen rankaan olisi päälle liimattu, -maalattu tai –liitetty jotain, vaan kaikki tämä on aina luonnollinen osa kulloistakin oliota. Veistäminen on sen verran vahvaa, että näyttelyn otukset ottavat vaivatta omakseen kaiken niihin liitetyn luun, käpälän, tuohen ja silmäripsen.

Narri, 2012, puu, hirven varpaat

Igor, 2012, puu, luu, keramiikka

Klovni, 2013, puu, pronssi

Näyttely on vaikuttava vaikka sirkuskuvasto ei ole lajityyppinä henkilökohtaisesti koskaan oikein kolahtanutkaan. Klowneista ja tirehtööreistä on nähnyt varmaan liian monta kehnoa musavideotulkintaa. Hamarin näyttelyssä tällaiset oma mieltymykset eivät kuitenkaan häiritse; veistosten läsnäolo on vahva ja niitä kiertelee tarkkaavaisena.

Linkkejä:

Mia Hamarin kotisivut

www.turku2011.fi/uutiset/waino-kuvanveistokilpailun-voittaja-valittu‎

:Kalle Turakka Purhonen

Hanna Saarikoski "Auki"

AUKI

HANNA SAARIKOSKI  Galleria Uudenmaankadun Huudossa

1.1. - 20.1.2013

Hanna Saarikoski on suhteellisen tuore Galleria Huudon jäsen, joka valmistui Kuvataideakatemian maalauksen osastolta vuonna 2008. Monen nykytaiteilijan tavoin ilmaisuvalikoima on laaja, maalauksesta, videoon ja performanssiin. Tai mitä mikäkin sitten on. Näistäkin asioista juttelimme haastattelussa, joka toteutettiin ”Auki”-näyttelyn urakan ollessa noin puolessa välissä.

Lehdistötiedote:

“Auki

Auki on kolmen viikon maalausperformanssi Galleria Huudon Uudenmaankadun näyttelytilassa. Päällystän gallerian lattiasta kattoon paperilla, ja maalaan tilaa joka päivä.

Työskentely noudattelee gallerian aukioloaikoja, lukuunottamatta keskiviikkoja 9.1 ja 16.1 jolloin olen paikalla iltapäivällä klo 17 – 20. Tällöin galleria on auki klo 20 asti. Näyttely on avoinna poikkeuksellisesti myös maanantaisin klo 17 – 20.

Näyttelyn lopettajaiset järjestetään sunnuntaina 20.1 klo 12-16, jolloin vierailijoilla on mahdollisuus leikata mukaansa valitsemansa palan maalauksesta.

Tervetuloa!”

Kalle: Se on tämmösissä hommissa joskus valaisevaa, että voi keskittyäkin nyhjäämään vaan jotain pientä kohtaa sen sijaan, että koettais koko ajan sommitella koko tilaa.

Hanna: Niin vaikka sitä huomaa huijaavansa itseään, ettei muka kokoajan ajattelisi sitä kokonaisuutta ja yrittäisi tehdä jotenkin tyylikkäästi. Vaikka väittää itselleen, että ei… ja tollaset on sitten sellaisia hengähdystaukoja.

K: hmm…kun ajattelee, että olisi ollut loogista alottaa enemmän noista seinistä ja säästää se lattia viimeiseksi kun sen päällä kokoajan rampataan. Mutta sulla se on lähtenyt vetämään enemmän toisin päin…

H: Niin no, mihinkään tuollaiseen noin järkevään ajatteluun ei oltais kyllä varmaan kyetty, vaikka oltais yritettykin. Mä tykkään semmoisista renessanssikuvista missä puutarhat jatkuu ikuisuuksiin ja ihmiset kurkistavat kulman takaa ja olin aatellut, että tässä olisi tehnyt enemmän just senkaltaista, mutta jotenkin se lähti kulkemaan omia polkujaan. Tuossa suihkulähteessä on ehkä jotain sellaista mitä etukäteen ajatteli.

K: Siinä pressissä sulla oli vaan se peruskonsepti, että on auki silloin ja silloin ja sä maalaat täällä, ja sitten on ne lopettajaiset tiettynä päivänä.

H: Niin kun mä tiesin, etten kuitenkaan osaa pitää täällä suutani kiinni, vaan alan löpisemään ja tulkitsemaan kaikille kaikkea, niin että jos ees sen, missä esittelee asian, jättäisi puhtaaksi niin muutkin saisi vapaasti ajatella mitä ajattelee. 

K: Ja kun alkaa tekemään tällaista uudenlaista, niin varmaan hyvä jättää sillälailla auki, ettei tuu paineita, että täytyy täyttää ne kaikki lupaukset mitä oli siinä pressissä.

H: Olisi sitä voinut laittaa kaikenlaista, mutta sitten kun tulee niin paljon sellaisia juttuja mitä ei voinut tietää etukäteen. Että mitä se on vaikka pystysuoralle seinälle maalaaminen, että sitä ei voi yhtään liikuttaa. Ei voi yhtään kallistella, kun vesiväri on niin liikkuvaa. Ois voinut laittaa, että tätä ei voi yhtään korjata, että kaikki mikä tulee niin se jää.

K: Kuvataideakatemiassahan sä olit maalauksen osastolla.

H: Niin silloin mä ajattelin, että maalaus on vaan sellainen väline mitä käyttää. Ettei oo ”oikea maalari”, mitä se sitten ikänä oliskaan. Ehkä siihen asiaan on myöhemmin alkanut suhtautumaan vapautuneemmin, mut just tän projektin kanssa on tullut sellainen olo, että tässä on kyse jostain huomattavan paljon enemmän kuin maalaamisesta… maalaamisesta mitenkään ja ennen kaikkea maalaamisesta hyvin. Että oikean maalarin määritelmä on se, että koettaa maalata hyvin.

K: Niin, tää on varmaan tiukin mahdollinen konsepti jos ois ajatus, että on pakko maalata hyvin, että on aikarajoissa ja hallitsemattoman yleisövirran keskuudessa…

H: …ja tilassa. Niin. Toisaalta sitä voi onnitella itseään, että on taas onnistunut hankkiutumaan sellaiseen projektiin, joka ylittää reippaasti sen oman kyvyn, että voi tehdä jotain muuta. Mutta kyllä mä muistan, että kouluaikoina tuli sellaista kritiikkiäkin, että se on ihan vaan pelkuruutta, että hankkiutuu sellaisiin tilanteisiin jossa ei voi tehdä parastaan.

K: Että välillä pitää voida keskittyä ja haluta joitain tiettyä asioita, eikä aina vain olla jossain sellaisessa meiningissä mikä vie mennessään.

H: Mutta sellaisen keskittymisen ja syventymisen tarpeen pitää tulla omasta itsestään, eikä jostain ulkoisesta paineesta, että nyt mä hallitsen tämän asian ja nyt mulla on mahdollisuus onnistua. Koska silloin tulee aika usein aika tylsää kamaa. Tai toiset ihmiset on ehkä sillai erilaisia, että ne pystyy selvittämään sen tilanteen, mutta itsellä on ainakin sellainen olo, että se jähmettää omaa tekemistä liikaa. Mutta ehkä se tosiaan on tiettyä pelkuruutta.

K: Itse sen huomasi kun piirsi aina jossain kadulla tai vastaavassa ja siinä oli aina semmoinen hoppu. Siitä tuli piirtämiseen ihan hyvää laatua, kun oli se meininki päällä, mutta sitten ehkä kun joskus koetti piirtää jotain ihan muuta, niin se olikin niin hankalaa. Ja tuli halu, että ei; mä haluan päättää ja sommitella jotain ja työstää sitä, ettei ole aina riippuvainen siitä, että on jossain liemessä tai meiningissä, joka sitten energisoi sen teoksen. Mutta se tuli sitten vasta kun oli saanut tehdä tarpeeksi sitä yhtä juttua. Että ehkä sitä ei kannata niin etukäteen julistaa mitään hyveitä ja sitten koettaa noudatta niitä sen vastaisesti, että miten se työskentely oikeasti vetää. 

H: Musta se on kauheen sympaattista, että on tai edes yrittää miettiä jotain ”hyveitä”, vaikkei niitä sitten julistaiskaan. Että sinäänsä vaikka se ”hyvin maalaaminenkin” ois kiinnostava päämäärä. Silloin pitäis tietää mikä on hyvää. Ainakin itselle.

K: Sun jutuissa on monesti mukana jotain performanssimaista, tätäkin voisi ajatella maalausperformanssina, mutta niissä tehdään kuitenkin samalla jotain muuta. Ei tunnu, että se performanssi olis niissä kuitenkaan se juttu. Jos ajattelee vaikka sitä ”To see Paris and die”-videota, niin onhan se tekeminen performanssimaista tekemistä ja paikan päällä se on varmasti toiminut ohikulkijoille performanssina, mutta se on ollut kaikki tavallaan sen videon tekemisen palveluksessa.

H: Musta on tosi mukavaa kattoa performanssia ja performanssin tekijöitä, mutta ei musta olis sellaiseen. Mä ajattelen, että monessa tekemisessä on jokin sellainen taso, jota performanssin tekijät käyttää tietoisesti ja nimenomaan siihen taidemuotoon. Mutta ei sanoja tarvitse sillälailla fiksata, että joskus sitä elementtiä voi käyttää johonkin muuhun ilman, että sanoo, että tässä on kyse just performanssista. Voishan sitä vaikka siivota päivän ja sanoa sitä siivousperformanssiksi ilman, että liittäis siihen mitään sen kummempaa; keskittyis vaan siihen puuhaan.  Täälläkin on tullut monesti sellainen olo, kun lakasee vaan vaikka irotkiviä lattialta ja ihmiset katsoo tuolta kadulta, että miten paljon siinä on samaa kuin performanssissa.

K: Tässä kun on tämä iso ikkuna ja valkoinen kuutio, niin se on sellainen raami tai näyttämö, että kun säkin tossa varmaan vaan välillä istut, etkä kokoajan maalaa kaikkia tunteja tukkoon, niin sekin näyttää tuonne kadulle joltain esitykseltä tai sommitelmalta.

H: Joo, sitä on pitänyt tehdä taistelua itsensä kanssa, että välillä vaan ihan makaa. Että vaikka se on varmaan ihan selviö ainakin taideväelle, että sitä tarttee kanssa ihan vaan tyhjää tilaa ja aikaa, niin kuitenkin on sellainen olo, että pitäis näyttää jotenkin työteliäältä… että mistä se semmoinen oikein tulee.

K: Se voi olla ihan muutenkin meidän kulttuurissa.

H: Niin. Että silloin se ainakin tuntuu tosi performanssilta, kun makaa vain tuossa ja tuijottaa kattoon.

K: Oliko siinä alkuperäisessä ajatuksessa, jos sitä vielä voi jäljittää taaksepäin, niin oliko se enemmän, että luoda tiettyyn tilaan kolmiulotteinen maalaus tietyssä ajassa, vai enemmän, että se on julkista maalausta, että ihmiset voi katsoa mitä se on ja miten se edistyy?

H: Mun mielestä ne oli kummatkin aika tasavahvoina ja sitten vielä se - vaikka se ei ole uusi ajatus, niin kuitenkin aina yhtä kutkuttava - että voi astua ulkopuolelta sisään maalaukseen. Sinäänsä hassua, että mä en ole vielä kauhean paljon ottanut sitä ympäröivää haltuun, mutta siinäkin on jo jotain, tässä maalauksen päällä kävelemisessä..

K: Se on tosi hankalaa, tulee semmoinen pomppiva olo kun huolehtii kokoajan, että missä niitä muita kengänjälkiä on, että uskaltaa laittaa omansa sekaan.

H: Se on ollut positiivinen yllätys, miten paljon iloisia reaktioita tuolta kadulta on tullut. Että vaikka itseä ahdistaa kaikki ne tavoitteet ja paineet, niin se ei kuitenkaan välttämättä näy minään mustana pilvenän tossa mun pään päällä.
K: Se on kiehtova ajatus, se taiteilija luomistyössä ateljeessaan. Että vaikka tässä on kyse eri asiasta kun maalarin perus-ateljeetyöskentelyssä, niin silti tää toimii ohikulkijoille semmoisen kuvana tai rekonstruktiona.

H: Niin, on hauskaa kun saa katsoa. Mä olen ajatellut, vaikka se kuulostaa kauhean tylsältä, että tämä on tosi pedagoginen näyttely: paitsi itselle kun koettaa uida tässä liemessä mihin on itsensä laittanut, niin myös katsojille. Että miten se kuva syntyy. Kuinka paljon siihen liittyy eestaas-kävelyä.

K: Ei oo ollut sitten mitään sellaista kreisiä, että muistaa pari kertaa kun tässä on pidetty jotain Huudon palaveria ennen galleria-ajan alkamista, niin joku on ryysinyt tänne sisään tai kerran joku näytti munaansa tossa ikkunassa.

H: Ei ole ollut mitään sellaista… aika raju teko, näyteikkunan ikkunan edessä alkaa paljastelemaan.

K: Sillä oli sellainen hullu virne päällä, että varmaan jossain tiloissa.

H: Ihmiset on ollut kyllä tosi normien mukaan.

K: Siinä voi olla jotain käänteistä etikettiä, että palaveri edustaa jotain virallista ja tylsää ja järjestystä, niin se laukasee ihmisissä helpommin jonkun häiriköinti-vietin, mutta kun tämä on sinäänsä jotain toisenlaista… niin mitä tässä oikein alkais edes häiriköimään.

H: Häiriköinnin etikettiä. Riippuu varmaan tilanteesta, että joskus sitä voisi järkyttyäkin, mutta nyt jos tossa alkais joku itseään paljastelemaan, niin olis vaan, että aha: malli tuli.

(naurua)

K: Se olis kyllä hyvä sommitelma kun tuossa ulkona seisois joku puolialaston paljastelija ja sitä täällä galleriassa maalattais seinälle.

H: Vois melkein toivoa.

Hanna Saarikoskea haastatteli Kalle Turakka Purhonen
linkkejä:
www.hannasaarikoski.com

Henni Alftan: SÉRIE NOIRE

Helsingissä v. 1979 syntyneellä, vuodesta 1998 Ranskassa asuneella Henni Alftanilla on Huudon Viiskulman Galleriassa hieno maalausnäyttely. Näyttelytiedotteessa hän määrittelee tekemistään mm. näin: 

"Minua kiinnostaa kuvan ilmestyminen eli sen suhde esineeseen, materiaaliin ja tekniikkaan joka sen ruumiillistaa ja tekee näkyväksi."

"Minua on aina kiinnostanut enemmän analyyttinen kuin intuitiivinen lähestyminen maalaustaiteeseen."

 "Maalausteni aiheena on yhtä lailla niiden tekniikka, maalaustaide ja sen historia kuin se mitä ne esittävät. Yritän tehdä jokaisesta teoksestani kriittisen kuvan itsestään, siitä mitä se on. "

Näyttelytiedotteen teksti on vaikea laji. Henni Alftan kuitenkin paitsi maalaa kiinnostavasti, myös sanallistaa tekemisensä taitavasti.  On kutkuttavaa, että teoreettinen lähestymistapa voi tuottaa näin toimivia sanan ja kuvan yhdistelmiä. 

Näyttely on auki Viiskulmassa vielä sunnuntaihin asti, seuraavaksi Alftanin töitä on Suomessa esillä "Nykyajan raunioilla"-näyttelyssä Tampereella Valokuvakeskus Nykyajassa 8.11.-9.12. 2012 johon on tulossa valokuvasarja "Interior".

Lisää taiteilijan työskentelystä tässä sähköpostimuodossa toteutuneessa haastattelussa:

– Niinkuin näyttelytiedottessakin mainitset, maalaminen itsessään tuntuu olevan todella tärkeää. Mitä kuvalliset teemat työskentelyssäsi edustavat? 

– Määrittelisin taiteellisen työni nimenomaan kertomalla että minä teen kuvia. En ainoastaan maalaa vaan käytän myös muita tekniikoita. Töitäni yhdistää kiinnostus siihen suhteeseen joka kuvalla on materiaaliinsa ja tekniikkaansa. Tämä tarkoittaa tietenkin myös sitä mitä kuva esittää. Esimerkiksi "Série noire"-näyttelyssä oli viitauksia taidehistoriaan; Pyhä Tuomas, meduusa, tai Stranger in the Night joka muistuttaa Zurbaranin Franciscus Assisilaista. Tai saatan tulkita kirjaimellisesti maalauksen perusluonnetta, kuten peittävyyttä; jotain jää aina piiloon. Tämä näkyy selkeimmin sellaisissa töissä kuin Peeping Tom tai The Invisible Man. Tämä ei tietenkään estä minua samanaikaisesti kertomasta omia tarinoitani kuvillani. Pidän siitä että töillä on useita luku-ulottuvuuksia.

Epäilevä Tuomas, 2011, öljy kankaalle, 33 x 24 cm

Peeping Tom, 2012, öljy kankaalle, 38 x 46 cm

– Joo, tämä olikin yksi kysymys, joka tuli mieleen selaillessa portfoliotasi: Mitä kaikkea kuvan tekeminen voi olla?  Mitä/mikä kuva on sinulle?

– Minulle kuva on, yleensä kaksiuloitteinen, esine tai asia joka esittää/jossa tunnistamme jotain itsensä ulkopuolista asiaa. Ehkä juuri tunnistaminen on minulle se mielenkiintoinen asia. Ihmisellä on uskomaton kyky tunnistaa asioita hyvinkin pelkistetyistä kuvista kuten esim. tikku-ukoista. Vanhemmat veistokseni käsittelivät tätä enemmänkin, ja olivat kuin pictogrammi-kuvia tilassa. Aapismaisen yksikertaisilla kuvilla on kyky näyttää ja nimetä yhtäaikaisesti.

– Kuinka paljon luonnostelet tai versioit kutakin maalausta? Tätä tekee mieli kysyä, koska maalamisen jälki vaikuttaa tavallaan hyvin määrätietoiselta: tietoiselta ja taitavalta samaan aikaan, mutta se onnistuu kuitenkin pysymään avoimena ja herkkänäkin. 

– Teen tarkat luonnokset maalauksistani. Luonnokset on rakennettu ajatellen nimenomaan sitä miten voin ne tulkita maalauksena. Tietenkin muutoksia tapahtuu maalatessa, mutta olen todennut jos työ ei ole "hyvä kuva" jo luonnoksena ei se tule olemaan sitä maalauksenakaan. Myöskään maalaustapani ei siedä montaakaan virheen korjausta. Aloitettuja kankaita menee roskiin paljon. Mutta saman luonnoksen pohjalta en tee eri versioita.

Stranger in the Night, 2011, öljy kankaalle, 100 x 81

–  Tarkkailu, pelkistäminen, tunnistaminen: silti jokin vierauden ja ulkopuolisuuden tunnekin - tällaisia assosiaatioita kuva-aiheet minulle herättävät. Maalauksen liikken rytmi,  jäljet ja materiaalisuus taas tuovat lähemmäs, tunnusteluetäisyydelle. Onko kuva väistämättä aina jotain, joka on etäällä?

– Olen aina pitänyt yksinkertaisia fyysisiä totuuksia poettisina ja kauniina. Yksi niistä on se että jotta voisimme nähdä kuvan, täytyy sen ensin materialisoitua, jos ei esineeksi niin ainakin valoksi ja varjoksi. Englanninkielessä on suuri etu sillä että siinä on kaksi sanaa kuvalle; image ja picture. Image voi tarkoittaa myös mentaalista kuvaa mutta picture on nähtävä kuva. Minua kiinostaa se jälkimmäinen enemmän sillä se on taiteilijan kentällä. Se materiaali, tekniikka ja konteksti missä kuva on on merkitystä luovaa, erityisesti tänä päivänä, halusimme tai emme. En usko että kuva on suinkaan aina etäällä. Mielestäni yksi kiinnostavimpia puolia maalauksessa on nimen omaan se affektiivinen vaikutus mikä maalauksella usein on. Myös tätä olen halunnut yrittää analysoida ja ymmärtää ja siksi ottaa siihen tarkasteluetäisyyttä.

– Työskentelet monipuolisesti käyttäen kuvanveistoa, installaatioita, maalausta, valokuvaa: jaksottuvatko ne työskentelyssäsi vait teetkö kaikkia rinnakkain? Miten eri työskentelytavat vaikuttavat toisiinsa?

– Minulla on aina päällekäin vähintään kaksi projektia. Jos ei yksi edisty niin työstän sitä toista. Maalaus vie kuitenkin suurimman ajan.

Yritän kuitenkin rajoittaa projektien päällekkäisyyksiä. Ideoita on aina liikaa, aikaa niihin paneutumiseen liian vähän. Projektit syntyvät aina suhteessa niiden toteutustekniikkaan joten se rajaa alueen. 

– Öljyväri kankaalle näyttäisi olevan maalaustesi pääasiallinen tekniikka, veistoksissa taas on usein materiaalina kipsi, vaikka sitten polyuretaanin kaverina. Onko materiaalien klassisuudella sinulle sisällöllistä merkitystä?

– Kyllä. Silloin kun kysymyksessä on klassinen materiaali.Kuvanveistossa käytin polyuretaania rakenteessa silloin kuin minua oikeastaan kiinnosti vain pinta. Sittemmin olen siirtynyt käyttämään paperia jolloin on enää kirjaimellisesti vain pintaa. 

Näkymätön mies, 2011, öljy kankaalle, 41 x 33 cm 

 Erityisesti öljymaalaus kankaalle on tavallaan se taideteoksen arkkityyppi; jos Aku Ankassa on taideteos se on mitä todennäköisimmin keskikokoinen öljyvärimaalaus kankaalle. Juuri nämä ja kaikki taidemaalari-kliseet tekevät 2000-luvulla maalaamisesta vaikeata, tai ainakin minulle se oli ongelma. Kunnes tajusin että juuri se tekee maalaamisesta minulle erityisen kiinnostavaa. 

Henni Alftania haastetteli Hanna Saarikoski

linkkejä: Harri Mäcklin kritiikki Helsingin sanomissa
              Alftanin kotisivut 

Mauri Kuitula: "Naturell"

Öljy- ja akryylivärimaalauksia Kluuvin Galleriassa 

14.9.-30.9. 2012

Perintömetsä, 2012

Kun maalauksessa on yhtä vahvasti keltaista, sinistä ja punaista, on hankala määrittää sen tunnelmaa. En tiedä onko tämä havainto yleispätevä, mutta se tuli mieleen Mauri Kuitulan ”Naturell”- näyttelyssä. Kluuvin gallerian isompi sali oli melkein umpeen kasvanut ekspressiivisistä maalauksista, joissa metsät ja rungot seisoivat ja kaatuivat.

Eräs avajaisvieras kuvaili näyttelyn maisemaa apokalyptiseksi ja päivitteli kaikkia palaneita, hakattuja tai muuten vain lehdettömiä puita. Havainto jäi minusta puolitiehen, sillä ihan vain värien ylitsevuotavuuden takia ei tunnelma ollut mitenkään maailmanlopullinen.

Kuolemaa tauluista löytyi. Edellä kuvailtujen puiden kovien kohtaloiden lisäksi, jotkut rungot tuntuivat seisovan verilammikossa, jonkin oksasta roikkui köysi ja köydessä pään kaltainen pehko. Johonkin honkaan oli kasvanut poikkipuu ja se oli kuin hoitamattoman hautausmaan pihalla kaatuva risti. Pohjoinen metsä taipui kuitenkin enemmän itseään loputtomasti ahmivaksi ja synnyttäväksi sademetsäksi kuin goottilaiseksi, viileän nihkeäksi kauhupöheiköksi.

Luontevana parina kuolemalle oli seksi. Muutaman ilmeisen falloksen lisäksi olivat monet rungot suonikkaan näköisiä toteemeja ja maasto yhtä jatkuvasti valuvaa mätästä. Näyttelyn monitasoinen tunnelma syntyi kuitenkin siitä, ettei liikuttu vain tuollaisissa suurissa sokeissa voimissa. Puut henkilöityivät ihmisiksi ja yhdistävän nauhan, erottavan kieltokyltin tai alla ammottavan rotkon myötä parisuhdekuvauksiksi. Paatoksen vastapainona maisemissa oli viileää ilmaa, lähiön kulman kaltaisia proosallisempia elementtejä ja joskus taivas on vain kaunis kuin mansikkahillo.

Kielletty maisema, 2012

Kuvallisesti metsän esittämiseen liittyy yksinkertaisia yhdessä jaettuja tapoja, jotka toimivat Mauri Kuitulankin maalausten rankana. Taivas ja maa kulkevat yleensä horisontaalisesti mitä vasten puut kohoavat pystysuorina, muodostaen sommitelmallisesti dynaamisen ristikon. Maastossa on etuala ja metsänreuna tai horisontti. On piirustuksellinen perspektiivi tai väriperspektiivi. Taivas on suuri tyhjä, joka voi yllättäen tulla lähelle. Sisäisen maailman tulkinnalle nämä periaatteet eivät ole kahlitsevia vaan luovat areenan missä maalauksellinen ilmaus voi näyttäytyä.  Värit ja muodot eivät hajoa avaruuteen vaikka venyttävätkin esittämisen kieltä. Ne voivat rauhassa kummuta asioista, joille maalari haluaa antaa hahmon ja sitten metsän systeemiä vasten ilmentyä rikkautena eikä sekaannuksena.

Yllättäen näyttelyssä tuli mieleen Maiju Salmenkiven maalaukset. Yllättäen siksi, että maalareihin ja maalauksiinsa liittyy näennäisiä vastakohtapareja kuten mies/nainen, pohjoinen/etelä, luonto/kaupunki. Jotain samaa tunnelmaa maalauksissa kuitenkin on ja tekijät ovat myös suunnilleen yhtä aikaa Kuvataideakatemiassa opiskelleita. Opettajista tulee mieleen Markus Konttinen ja Henry Wuorila-Stenberg. Haluamatta spekuloida sen enempää mahdollisia vuorovaikutussuhteita tulee mieleen, että vaikka tekijöillä olisi eri lähtökohtia tai esikuvia, niin merkittävää on myös se aika jolloin välinettään opiskelee tietoisesti hallitsemaan.

Tiuhaan ripustetussa näyttelyssä kuten ”Naturell” miettii aina, että olisiko jotkin työt kannattanut jättää pois. Jotain aina kuitenkin pitää heikompana kuin toista. Kun maalauksia esitetään kokonaisinstallaationa tuntuvat useat työt monesti enemmän häiritsevän kuin tukevan toisiaan. Maalarille installaatio-ripustus voi tuntua luontevalta jos tekoprosessi on ollut usean kuvan päällekkäinen mylläkkä, mutta itse haluaisin yleensä katsella ja koetella yhtä kuvaa kerrallaan. ”Naturell”issa installaatio tuntuu perustellulta ja olisi ollut sääli jättää toteuttamatta. Taulut leviävät Kluuvin gallerian isoon saliin kuin metsä, mutta ovat silti yksitellen katseltavissa. Vaikka kaikki maalaukset tapahtuvat metsän ja puiden puitteissa ovat ne teemoineen yksilöitä tai tarinoita, eivätkä vain toistensa ja maalausprosessin variaatioita. 

Irti, 2012

Mauri Kuitula on Galleria Huudon perustajajäseniä. 

: Kalle Turakka Purhonen

Jani Lempiäinen: Piirroksia ja maalauksia

Jani Lempiäisen näyttelyn teemana on väkivalta. "Väkivalta on umpikujaan johtava pakotie, johon vaikenemisen kulttuuri voi ajaa. Sirpaleinen maailma tarjoaa julkisuutta turvaksi, mahdollisuutta syntyä idoliksi ilman totuuden etsinnän tarvetta.", tiivistää lehdistötiedote.
Aihetta lähestytään useilla maalauksen ja piirtämisen keinoilla, näyttely on tyylillisesti monimuotoinen ja uteliaisuutta herättävä. Ensimmäisellä kerralla teokset näyttäytyvät visuaalisesta rikkaudestaan huolimatta ainakin itselleni varsin pessimistisenä. Haastattelua tehdessä, kun töiden parissa on tilaisuus viettää pidempi aika, lämpö ja itse maalauksien kieleen, tai kieliin, sisältyvä kommunikaatio avaavat valoisampia tulkintoja.
– Aika moni katsoja on todennut kokonaisuuden olevan vähemmän synkkä, kuin teema antaisi olettaa. On mielenkiintoista, miten ihmiset katsovat erilaisia maalauksia ja piirroksia, miten vastaanottavat keskenään hyvinkin erilaisia teoksia, sanoo Jani, ja kertoo esimerkiksi hänen äitinsä pitäneen eniten näyttelyn vanhimmasta teoksesta, vuonna 2009 syntyneestä Valehtelijasta.

Valehtelija, 2009, öljy kankaalle, 65 x 54 cm

Ehkä siksi, kun se on teoksista eräs selkeimmin esittävistä, arvelee Jani.
Työn lähtökohtana on lehtikuva kouluampujasta.
– Se oli semmoinen aika silloin, että näistä asioista keskusteltiin – jollain tasolla – lehdissä, ja silloin mä lähdin enemmän syventymään aiheeseen.
Ja näitä tapahtumiahan on sitten ollut sen jälkeenkin,  Jani sanoo.
Valokuva itsessään ja syyt sen esillääoloon mediassa eivät kuitenkaan ole Janin mukaan olennaisia näyttelyn katsojalle, taiteilija on ennemmin halunnut käsitellä aihettaan lähestymällä täysin päinvastaisesta suunnasta:
– Tavallaan media tukee... tekemällä niistä sankareita. Luultavasti ajattelemattaan, tai  siellä ajatellaan vähän eri tavalla näistä asioista. Mutta tavallaan niistä tehdään idoleita, tehdään vähän sankarin nostatusta niillä kuvilla. Mutta mä otin sen kuvan ja lähdin viemään sitä ihan johonkin muuhun suuntaan.

Kysyn, kuinka tietoisesti Jani on pitänyt teemaa mielessään, ovatko erityyppiset variootiot syntyneet systemaattisen kehittelyn tuloksena.
– Teema on ollut pohjavireenä siellä, se on ollut aihe joka on mua askarruttanut ja pysynyt mukana. Siitä pidän tässä, että koko prosessi on näkyvissä, mukana on kaikkea mitä siihen sisältyi. Mennään
eri tasoilla.

Ystävä lopultakin, 2012, öljy kankaalle,24 x18 cm

Uusimmat aiheesta syntyneet työt käsittelevät ystävyyttä ja kommunikaatiota. Ripustuksen viimeinen teos, numero 11. on "Ystävä lopultakin"

Teemallisessa työskentelyssä on etunsa ja haittansa. Riittävän väljä teema antaa mahdollisuudet rikkaaseen kokonaisuuteen:

 – Juuri tähän näyttelyyn liittyen, kun mä puhun väkivallasta ja siihen liittyvistä asioista: väkivalta ei ole kovin semmoinen ruokkiva ... sitä voidaan käsitellä hyvin stereotyyppisesti, mutta sehän ei ole mielenkiintoista. Se oli lopulta hyvin haastavaa työskentelylle.

Teokset ovat tarkoituksella monitulkintaisia ja viittaavat useaan suuntaan:
–  Siksi en lähde niin paljon kertomaan kaikkea töiden taustalla olevaa. Katsojien tulkinnat ovat se... esimerkiksi avajaisissa ja Taiteiden yönä oli ihan mahtavia keskusteluja. Se antaa kaikkein eniten. Jos ei koskaan itse viettäisi aikaa gallerialla eikä keskustelisi, ei tietäisi oikeastaan mitään...

Ripustaessa Jani pohti, tulevatko katsojat kokemaan näyttelyn runsauden ja tyylien moninaisuuden hankalaksi tai epäkiinnostavaksi ja vaikeasti lähestyttäväksi. Monta suurikokoista, alunperin näyttelyyn mukaan aiottua maalausta jäi lopulta laittamatta esille, kun tila tuntui täyttyvän yllättävän vähällä. Rinnastukset ovat tärkeitä, esimerkiksi yksi työskentelyn loppuvaiheen teoksista, "Hiljaisuuden muuri hajoaa"  on ripustettu "Valehtelijan" viereen.

Hiljaisuuden muuri hajoaa, 2012, akryyli kankaalle, 135x90 cm ( teoskuvat: Jani Lempiäinen )

–  Tekijälle aina se alkupää - loppupää, mistä päädytään mihin, miten kuvataan asioita ja mitä siinä tapahtuu, mistä saadaan kiinni kun mennään syvemmälle, on kiinnostavaa. Kun tekeminen on aina tavallaan semmoista aiheen mielestä karkoittamistakin. Lopulta voi päästä toisen pään sisälle, tai en mä tiedä, voiko näin sanoa, mutta tavallaan jonkinlainen yhteys syntyy. Selkeys.
Tuntuu, että käsittää, mitä on voinut tapahtua. Ymmärrys tulee työskentelyn kautta.
– Näiden kahden rinnastuksessa askarruttaa myös jälleen se, kuinka ihmiset teoksia lukevat. Että kuinka abstraktina se nähdään. Kun mulle itselleni tää on hyvin selkeä. Hiljaisuuden muurista, sen murtumisesta ja kaaoottisuudesta... se oli tosi tärkeää saada mukaan tähän kokonaisuuteen.

Näyttely on avaoinna Uudenmaankadun Huuto-galleriassa 9.9.2012 asti. Taiteilija on paikalla
taas viikonloppuna 8 - 9. 9, jolloin galleria on auki klo 12-16.

Jani Lempiäistä haastatteli Hanna Saarikoski