by Kalle Turakka Purhonen


KAAOS HALLITSEE


Pasi Mälkiän maalattuja kipsiveistoksia galleria Forum Boxissa 03.02. -26.02.2012

Pasi Mälkiä on helsinkiläinen kuvataiteilija ja Galleria Huudon perustajajäseniä
www.pasimalkia.com

Eksyksissä 2012, maalattu kipsi

Veistokset ovat pienoismaisemia ja irtopäitä. Yleensä irtihakattuja. Seassa mönkii sisäelimen tai kärpäsentoukan kaltaisia isoja pienokaisia matkalla kotiin. On yksi pahasti kesinyt, mystisen kokoinen ja tosi kipeän näköinen tissi.

Tämä kuvasto  on toteutettu huolellisesti työstettyinä ja pikkutarkasti maalattuina kipsiveistoksina. Tuloksena ei ole kitsahtavaa kauhu-camp-lelutaidetta Chapmanin veljesten tyyliin, vaan veistoksellisesti mielenkiintoisia ja yksityiskohtaisia sekä värin käytöltään kauniita teoksia.

Pasi Mälkiä on ehtinyt käyttää montaa tekniikkaa. Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä oli akvarelleja, sitten on ollut paljon piirtämistä, yhteispiirrustuksia ja –kirjailujakin Kimmo Kumelan kanssa, yksi kokeellinen valokuvanäyttely Viiskulman Huudossa ja hiljalleen lisää veistoksia kipsivaloksina. Ensin enemmän valon kanssa toteutettuina installaatioina ja sään armoille sijoitettuina ympäristöteoksinakin. Viime aikoina ja viimeistään Boxissa myös ihan omassa rauhassaan galleriatilassa tarkasteltavina veistoksina. Pasin puoliso Tiia Matikainen on myös kuvataiteilija. Tiia on saanut Kuopiossa keraamikon koulutuksen ja on töissään tekninen perfektionisti. Avustaessaan ja seuratessaan Tiian töitä on Pasista tullut itseoppinut kuvanveistäjä, tosin vähemmän ortodoksinen. Muistan Pasin tuskailleen puolisonsa stressatessa joidenkin megalomaanisten poltto-hankkeiden kanssa, että ”eiks sitä vois tehdä jollain vähän helpommalla matskulla?”

Materiaalin helppous on tietenkin suhteellinen käsite, mutta ilman keraamikon koulutusta on Pasilla tekemiseen toinen tulokulma. Forum Boxin veistosten tekninen paletti on hienosti vaiheessa, missä paljon on keksitty ja löydetty, mutta ihan tarkalleen ei vielä tiedetä mitä sieltä tulee. Malleja muoteille on tehty savesta käsin muovaamalla, erilaisilla pienoismallimassoilla, steariinia lumihankeen valuttamalla ja polyuretaanin epämääräistä pursuamista paimentamalla. Lopputulos ei ole kuitenkaan teknisesti kaikenkirjavaa irroittelua vaan viimeisteltyjä valoksia. Teokset ovat figuratiivisia, mutta monimutkaiset polut pintojen ja muotojen aikaansaamiseen ovat tuottaneet toimivaa vaihtelua tyylitellyn- ja naturalistisen oloisen jäljen välillä. Kun kaikkea esittävyyttä ei ole toteutettu vain yhdellä plastisen kerronnan kielellä on lopputulos hämmentävän aistikas ja tilassa läsnä oleva.

Tätä tukee myös maalaus. Pienoismallimaaleilla (ja varmaan kaikella mahdollisella) toteutetut värit vievät veistokset toiselle tasolle tehden niistä sekä naturalistisempia, että kauniimpia. Tehoja nostatetaan hienovaraisesti matan- ja kiiltävän värin käytöllä sekä kolmiulotteisen pinnan valoja ja varjoja tarpeen vaatiessa kasvattamalla. Mutta kuten kipsinkin muotokielessä on myös värit toteutettu monella otteella, miniatyyripiperryksestä ronskimpaan poispyyhkimiseen ja pensselillä tai käsillä levittämiseen. Lopputuloksena työt ovat tasapainoisesti sekä väri-, että veistosilmaisua.

Mutta onko kaikki turhaa? 2012, maalattu kipsi

Mitä ne sitten ilmaisevat, tämän tekemisen löytöretkeilyn lisäksi?  ”Kaaos hallitsee” on rääkäisy, jonka Lars von Trierin ”Antichrist”- elokuvassa jokin rotta tai muu otus päästää, keskellä pelottavaa horror-fantastista parisuhdesyöveriä. Elokuvassa kohtaus on jotenkin absurdi, naurettavakin, mutta kiistämätön. Pasinkin näyttelyn otsikkona sama julistus on kaikkine sävyineen kauheasta naurettavaan toteava, ei paatoksellinen, pessimistinen sen enempää kuin ironinenkaan. Näyttelyssä on jotain samaa kuin samaan aikaan Taidehallissa esillä olevassa Elina Merenmiehen komeassa puoli-retrospektiivissä. Merenmiehen näyttelystä löytyy muitakin sävyjä, mutta pääasiassa työt soivat tietyssä melankolisessa ja ylevässä kauhutunnelmassa, joka kaikuu kuin äänetön kirkuminen pitkin Taidehallin hienoja huoneita. Pasin töissä läsnä on isompi kirjo samaistuttavampia tunteita.

Teoksessa ”Äiti” outo, vaalea pullean banaanin oloinen pienokainen on käpertynyt irtihakatun hevosen pään päälle nukkumaan, ikään kuin syliin tai kainaloon. Hevosen silmät ovat sameat ja kieli mustunut. Itseni on helppo samaistua hevosen päähän, toisinaan uupuneena vanhempana, joka on jumissa tasoilla joita on mahdotonta ja luvatontakin jakaa lapsen kanssa, silti tuottaen tälle turvallisuuden luovat rutiinit. En ajattele, että kaikkiin töihin olisi jokin tällainen arkipsykologinen ”avain” – ja katsoja se tässäkin sisällöt lopulta tuottaa - mutta hyvän fantasia- ja uskonnollisen kuvaston tavoin työt tarjoavat mahdollisuuksia virkistävästi nostaa omia nihkeyksiä ylös kuvan tasolle.

Vaikka teosten taustalla löytyy harrastumista satuihin, sarjakuvaan, fantasiaan ja animaatioon, ovat ne kuvataiteena miellyttävän genretöntä. Kun tuottaa kolmiulotteisia hahmoja ja huolella vielä maalaa niitä eteenpäin pysyttelemättä minkään turvallisen tyylin suojassa, voisi altistua kitschin tai naivismin vaaroille. Tämä välttyy kuitenkin helposti kun tekemisessä pysyy aktiivinen hakeva luonne ja uhkarohkea askel palkitaan lähestyttävyydellä ja nautittavuudella.

Äiti 2012, maalattu kipsi

Maiju Salmenkivi: Splash!

Maiju Salmenkivi on ollut mukana Huudon toiminnassa alusta asti, mm. yhdistyksen puheenjohtajana. Hänen uusin  yksityisnäyttelynsä Splash! on esillä Galleria Kalhama& Piipossa 19.2.2010 asti.
Haastattelu on tehty vanhalla kunnon "rupatellaan leppoisasti"-metodilla, keskustelun laajuuden vuoksi tähän tekstiin olen tiivistäen poiminut suorimmin maalaamista käsittelevät kohdat. Tässä olemme päässeet työtilan vaikutukseen työskentelyssä:

Hanna: Oletko huomannut työhuoneen koon vaikuttavan teoksiin?
Maiju: Joo. Ja kun mun työskentelytapa on vielä semmoinen että mä maalaan jotain kolmeakymmentä työtä yhtäaikaa, ne on vähän niinkuin kaikki siinä esillä, siellä on isoa ja pientä. Ne on lappeeltaan lattioilla, ja välillä mä nostan niitä pystyyn. Juuri siksi ei pystyisi enää  20 neliön kopissa tekemään. Ja kun mun työskentely on aika kaoottista, et ne vaan lojuu, ja niitä vähän heitellään… Jos olisi jotenkin järjestelmällinen, että olisi rakentanut jonkun hyllykön, mihin työntäisi ne aina kuivumaan… mutta ne kuivaa mulla silleen, et siinä on jotkut kengät välissä, ettei ne tartu toisiinsa.

H: Olisiko sillä jotain tekemistä intuitiivisen kanssa sillä kaaoksella?
M: Niin, ehkä kun on jotain tiettyä väriä niin sittenhän sitä tapahtuu että "tämähän sopii tuohonkin, et   se tarvii just tätä." Kun jotkut aamulla rakentaa paletin ja maalaa sitten sillä…mutta mulla on usein joku viisi väripurkkia joita mä sen päivän aikana käytän, ja sit ne kulkee koko sen 15 - 30 työn läpi. Onhan toi tuommoista rakentamista, välillä antaa olla tai katsoo että nyt se vielä tarvii jotain. Nyanssien hakemista.                                                                                                                                                      

            The Wave, 2011                                               kuvaaja Marek Saboka

H: Kaikissa noissa näyttelytöissä oli akryyli- ja öljyväriä, onko sulla siinä jotain tiettyä suhdetta niiden kahden eri materiaalin välillä? Missä vaiheessa päädyt öljyyn?
M: No jossain välissä, mut jossainhan sitä öljyväriä ei oo kuin nimeksikään, mutta kaikissa kyllä jonkin verran.
H: Onko se sitten se kiilto vai?
M: Sitä jotenkin jossain välissä on kivempi levittää, ja on se se kiilto kanssa. Ja mun on myös helpompi tuoda massaa sen myötä siihen mukaan. Jotkut työt vaatii enemmän öljyä. Siinä on vähän se, että kun lähtee öljyn tielle niin sittenhän ei enää voikaan akryyleillä maalata. Ja usein käy niin, että jos sitä öljyä innostuu laittamaan paljon, niin sit täytyy ikäänkuin maalata kokonaan uudestaan öljyllä. Että mun täytyy aina vähän toppuutella itseäni. Akryyleillähän pystyy leikkimään loputtomasti, kun pystyy aina vaan lisäämään ja lisäämään.

H: Näyttelyssä tuli utelias ja vähän hämmentynyt olo, että mitenkähän nämä kerrokset rakentuu... onko joku selkeä systeemi: pohja- ja pinta- ja keskikerros? Juha-Heikki Tihinen kirjoitti näyttelyjulkaisussa lätäköistä, ja mun oma vaikutelma oli niinkuin olisi joku kuuma lähde, joka pulppuilee sieltä, että niitä läiskiä on jossain kohti pinnassa, mutta myöskin siellä kerrosten alla väreilemässä ja virittämässä pientä "kohta räjähtää" tunnetta. Joku muutoksen odottaminen, mistä puhuttiin myös näyttelytiedotteessa, että se näkyy siellä materiaaleissa.
M: No juu, just kun mä sanoin siitä rakentelusta, kyllähän se alkaa niistä sattumista. Pohja on siinä maassa ja siihen kaadellaan niitä akryylilätäköitä, sitten niitä voi poistaa, pesemällä vaikka. Jossain vaiheessa työskentely muuttuu sellaiseksi, että alkaa katsomaan, mitä sieltä oikeasti nostetaan esiin ja mitä poistetaan. Ja jäähän siitä poistetustakin kuitenkin joku jälki.

H: Varsinkin niissä isoissa töissä näkyy kyllä se maalaamisen liikkeen riemu, että JEE, nyt pääsee…Kyllähän sitä ehkä voi ladata pienempäänkin työhön, mutta ainakin minusta se on vaikeampaa, kun liikkeitä joutuu kontrolloimaan eri tavalla.
M: On se, joo! Ja kädenjälki on tyystin erilainen, kun omaa liikettä ei tarvitse rajoittaa. Kyllä mulle tuli semmoinen olo, että vitsi, että tästähän vois vielä kasvatella tätä. Mutta noi nyt kyllä oli sillä tavalla hyvän kokoisia, et musta tuntuu että mä en pystyis enää hallitsemaan tuosta isompia, että ne pitäis rakentaa paloista sitten.

H: Onko tuo lätäkkötekniikka vaikuttanut sun työskentelyssäsi pitkään?
M: On se ollut, jo Kuvataideakatemiassa, että mulle tuli nyt noista semmoinen, ei nyt taantuma, mutta mä muistin sellaisen tekemisen fiiliksen, joka oli ehkä suurinpiirtein puolessavälissä opintoja. Silloin teki tosi nopeita, isokokoisia maalauksia, joissa oli aika suunnaton nautinto siitä tekemisestä vaan. Mutta siinä on ollut ehkä just se, että Akatemialla on voinut tehdä niitä isoja, kun on ollut niin luksustilat, mutta sen jälkeen kun valmistui, on joutunut olemaan pienissä tiloissa, eikä ole pystynyt ihan niin kunnianhimoisiin projekteihin.

H: Onko se pieni vain välttämättömyyden pakko, vai onko jotain vaikka temaattista eroa, että mitä niihin töihin päätyy, koosta riippuen?
M: On silläkin merkitystä. Välillä omat fiiliksetkin on sellaiset, ettei halua tai pysty tekemään isoa. Esimerkiksi kun Kuvataideakatemian lopputyö oli iso kangas ja pieniä suhteessa siihen, ja Amokselle tein vähän sitä vastaavan, niin tuntui että nyt tää on tehty vähäksi aikaa. Tulee vastareaktio, haluaa keskittyä pienempään, ja siihen sitten saa rakennettua erilaisen intensiteetin.

H: Ehkä nyt yleistän vähän, mutta tässä Kalhama&Piipon näyttelyssä tuli mieleen, että mitä pienempiä työt olivat, sitä ulkopuolisemmalta katsojana tuntui. Tavallaan ne meni maisemaperspektiivin mukaan loogisesti: kun on pienempi kuva, sitä katsotaan kauempaa. No tietenkin, iso maalaus, kun sitä katsoo maalausetäisyydeltä, se ottaa sisäänsä. Ja näissä isoimmissa maalauksissa ihmishahmot oli maalattu samalla rentoudella kuin ne pienet hahmot osana laajempaa näkymää.
M: No ehkä tuossa tulikin joku oivallus, ekana tuli ne jotkut maisemat, ja noita lähti tekemään siihen rinnalle, ja jossain välissä tajusi, että se riittää: että eihän ne isot maalaukset sillä tavalla suunnitelmallisia ole, vaan ne tuli jonkun oivallusten kautta. Kun oli maalannut niitä maisemia, halusi niiden rinnalle jotain muuta. Ensimmäinen niistä, Frozen, tuli aika helposti, mutta ei ollut niin sanottua, että sen helppouden pystyisi toistamaan. Enkä mä pystynytkään, mutta oli hauskaa, että pääsi samankaltaiseen fiilikseen, vaikka maalasikin hirveän pitkään ja peitti…Toisessa on tullut sattumalta jotain juttuja, jotka on pystynyt tekemään toiseen suunnitellusti. Että on ollut jo tiedostettu halu tehdä tietynnäköistä jälkeä.

We Are Not Made of Glass, 2011                  kuva: Marek Sabokal

                                          


H: Onko se niin, että kun sen oppii näkemään, kun se on tullut jostain selkärangasta, intuitiolla, niin kun sen on nähnyt, sitä voi alkaa tavoittelemaan?
M: Ehkä just se, että tietää, mitä hakee. Mutta jos sitä ei oo eka löytänyt jollain sattumalla tai niillä kokeiluilla, niin sitä ei voi edes lähteä hakemaan. Ja kyllähän noissa näkyy paljon jotkut maalausidolit…
H: Siitähän mun pitikin kysyä, keitä he ovat?
M: Peter Doigista tykkään tosi paljon, Daniel Richteristä ja myös Mamma Anderssonista.
H: Yhdistääkö niitä joku, vai tykkäätkö niissä eri asioista?
M: No ehkä kaikissa tunnelma on tärkeä, vaikka niissä onkin hyvin erilaisia tunnelmia. Mutta myös rohkeus värimaailmassa näillä kaikilla. Kaikilla on ihan oma värimaailmansa, mutta ne käyttää niitä värejä, paljon. Ja kädenjälkiä on monia. Ettei ole ajateltu, että pitää olla se yksi tietty kädenjälki, vaan samassa maalauksessa voi olla montaa erilaista jälkeä.
   
H: Glorian jutussa sanoit jotenkin, että on pitäisi rajoittaa palettia. Mistä se ajatus tulee?
M: No noissa on ollut useissa aluksi tosi paljon hillitymmät värit, mutta lopulta sitten kuitenkin ottaa ne neonvärit, ja vasta sitten on semmoinen olo, että no nyt tää vähän niinkun toimii. Sitä yrittää usein tehdä jollain semmoisilla "tavisväreillä", ja ehkä niissä aikaisemmissa maalauksissa onkin ollut paljon hillitympää palettia, mutta nyt oli semmoinen olo että nyt ei vaan semmoinen toimi.

H: Mulle tuli tosi hauska fiilis, kun sinne galleriaan tulee, ja ne värit iskee päähän, pojoing! Tosi riemastuttavaa! Mutta sitä juttua lukiessa vaan mietin, että tunnistaa tuon, että jotenkin aina se pinnassa oleva, sanallistettu ajatus on, että pitäisi pyrkiä kohti jotain sellaista joka ei juuri nyt ole itsellä päällä, tai on jopa täysin vierasta. Ainakin kaukana siitä, mitä on parhaillaan tekemässä. Mutta mistähän se tulee, onko se jotain itsensä kirittämistä vielä enempään kuin on?
M: No on mulla semmoinen ajatus, että olisi tosi hienoa saada ne toimimaan hillitysti, mutta nyt vaan tempaisi keltaista tai kreisivihreää, ja sillä sen sai toimimaan. Ja oli toisaalta kiva, ettei tarvinut hillitä ja hallita, eikä miettiä mitään olkkarin seiniä…
H: Onko sulla jotain turvaväriä, jota mielellään käyttää?
M: No on mulla semmoinen tietty vähän turkoosiin menevä sininen mitä tuntuu että on joka paikassa. Mutta on kyllä tärkeää että se ensimmäinen väri sieltä jostain näkyy, että jättää sen alkupisteen näkyviin.

H: Osaatko sanoa, miksi sen kerroksellisuuden näkyminen on tärkeää?
M: Noo, ajan kulumisen näkymisenä, että siinä on erilaisia aikaperspektiivejä. Mä arvostan tosi paljon niitä, jotka pystyy kertamaalauksena valmiiseen, mutta se ei oo mun juttu. Mulle on tosi tärkeää se, että on erilaisia aikakäsityksiä. Usein työt sisältää kertamaalausta, mutta sen lisäksi on pitkään työstettyä. Mutta jos taas on sitä pelkästään, ne on jotenkin vähän kuolleita töitä. Ehkä se kertoo minusta tekijänä, että on toisaalta spontaani, mutta myös haluaa työstää pitkään.Vaikka mä koko ajan puhun siitä nautinnollisuudesta ja leikillisyydestä, niin vaikka se onkin sitä, on se myös työn tekemistä. Että elää ja tekee töitä sen maalauksen kanssa. Ja minusta on kivaa, että se näkyy. Onhan näitäkin maalattu suurinta osaa monta kuukautta.

a Familiar Portrait, 2011                                    kuva: Marek Sabokal

Muualla verkossa:
Skenet
Alaston kriitikko ja Kauppalehti
Fifi
HS

Hanna Saarikoski

Kasper Muttonen: Building a Moment

Uudenmaankadun Galleria Huudossa etutilan seiniä kiertävät värikkäät pleksimaalaukset. Lisäksi esillä on vanerille maalattuja pikseli-ikkunoita, värjätystä kennomuovista rakentuva arkkitehtoninen pienoismalliveistos sekä kaksi hiljaisen kaunista betoniveistosta. Nopealla vilkaisulla värit ja töiden selkeys ilahduttavat. Kun malttaa pysähtyä pidemmäksi aikaa, avutuu heijastavista ja toisaalla kädenjäljen ja värin materiaalisuuden paljastavista töistä yhä uusia tasoja.

“Näyttely tutkii ja rakentaa ajatuksia hetkestä ja eri hetkistä rakennetussa ympäristössä. Maisemat ovat joko kuvitteellisia tai luotuja mielikuvia. Ajatus hetkestä siirtyy ajatukseen ikuisuudesta ja sen pysyvyyden illuusiosta”, kerrotaan näyttelytiedotteen alussa.
Erikokoisten pleksiin porattujen reikien heittämät varjot ja toisaalta valon kirkkaana läpi päästävät aukot leijuvat piirretyn ja maalatun jäljen päällä hämäävästi. Tuntuu, ettei pitkäänkään eri tavoin katsettaan tarkentamalla ole kyennyt havaitsemaan kaikkea. Näyttelystä jää utelias olo, siispä päädyn esittämään muutamia kysymyksiä Kasperille.

– Olet useissa näyttelyissäsi käsitellyt tilaa ja värejä arkkitehtuurin ja kuvataiteen jakamien kysymysten kautta. Kuinka paljon tila, joihin näyttelyä toteutat, vaikuttaa teoksiin? Mikä on ideaalitila/tilanne teosten esille asettamiseen?
– Tila on tärkeä selkeyttämään omaa työprosessia. Näyttelytilan on oltava haluttava ja houkutteleva töille. Silti taiteeni on itse tilan tai rakentamisen tutkimista eikä näyttelytila välttämättä vaikuta sisältöön. Hyvän näyttelytilan pitää olla aito ja selkeä. Häiriinnyn helposti kaikista turhista ärsykkeistä joita tilat ovat pullollaan, kuten töpselit ym.elleivät ne ole luonteikkaita siinä tilassa.

– Ovatko näyttelyn pleksiteokset maalauksia, reliefejä, mikä olisi hyvä nimitys?
– Maalauksiksi ennemmin kuin reliefeiksi. Niitä voisi kutsua myös eräänlaisiksi katselukoneiksi. Pleksiin porattu reikä toimii hiukan linssin tavoin.

– Kerroit että nyt esillä olevien rei'itettyjen pleksitöiden kehittely lähti yhdestä aiemmin totetutetusta työstä. Muistatko, millaisesta ideasta lähdit silloin liikkeelle? Näkyykö se vielä nyt
Huudossa esillä olevissa teoksissa?
                                                                                
                                                                    Galleria Sinne, 2010

– Aiemmassa rei'itetyssä työssä idea tuli kokeilemalla ja toisessa saman sarjan työssä ajattelin reikien olevan osa pienoismallia mutta ne toimivat kaksiuloitteisena paremmin. Kirkkaan pleksin eleettömyyden ja varjojen herkkyyden takia päädyin tekemään kuviot lyijykynällä joka on lähinnä varjon sävyä. Sen työn jälkeen halusin kokeilla värillistä pleksiä joka värjää samalla läpimenevän valon. Kirkkaan pleksin kanssa käytin hopeapigmenttiä joka vastaa lyijykynää.



– Onko sinulla esikuvia taiteessa, suuria fanituksen kohteita, tai hyviä sparrauskavereita kollegoissa?
– Etsin mieluiten ideoita arkkitehtuurista ja minua kiinnostaa miten kuvataiteen historian ideat kierrättyvät arkkitehtuurin kuvakieleen. Fanitan vaihtelevasti eri arkkitehteja ja taiteilijoita mutta se on enemmän ideoiden ja keinojen tutkimista.

– Näyttelyä katsoessa mielessä kävivät myös väriteoreetikot, värihavainnon ja värin olemuksen pohtiminen. Mikä merkitys väreillä on sinulle? Onko lähestymistapasi teoreettinen vai joku muu, tai sekä että? Onko olemassa jokin lempiväri, -väripaletti, -värimaailma?
– Värillinen pleksi vaikutti pohjaväreihin jotka olivat sekä vastaväri joka murtui värillisessä valossa ja pleksiin sointuva sävy. Harmaan alla taas viereiset värit, tosin oranssin korvasi kupari joka toimi hyvin oranssin alla heijastavana värinä. Kirkkaassa sarjassa tavoittelin spektriä. Yleensä annan silmän ohjata värejä, ja värien käyttö on kuin soittamista eri aallonpituuksilla, parhaat värit soivat keskenään.

– Minkälaisia projekteja olet tekemässä seuraavaksi, onko sinulla ajatusta, mihin suuntaan työskentelysi on viemässä?
– Näyttely on se hetki missä näkee toimivuuden ekan kerran kunnolla, ennen sitä ideat leijuvat vielä ilmassa vaikka työt olisivat melkein valmiit.. Sitten tarvii pysähtyä ja sulatella kommentteja ja viedä onnistuneimpia ideoita eteenpäin.

Building a Moment, 2011

Building a Moment on Kasperin toinen näyttely Galleria Huudossa. Hän on myös Huudon taiteilijajäsen ja on mukana yhdistyksen hallituksessa. Näyttely on esillä Galleria Huudon Uudenmaankadun näyttelytilassa vielä ensi sunnuntaihin, 12.2.2012 asti. Galleria Huudon tavanomaisen käytännön mukaisesti taiteilija valvoo itse näyttelyään viikonloppuna, joten näyttelyvierailla on mahdollisuus suoraan keskusteluun tekijän kanssa.
lisää aiheesta: Näyttelytiedote Huudon sivuilla
Otso Kantokorven näyttelyarvio
uusi kuvataideblogi Riemu
Philip Palmenin haastattelu Kasperista Vimeossa
HS:n näyttelyarvio


Hanna Saarikoski