Galleria Forum Boxissa on esillä Antti Oikarisen näyttely "Veistoksia" vielä 25.3.2012 asti. Näyttelyripustus muistuttaa keskeneräistä maalausnäyttelyn ripustusta, tarkempi katsominen paljastaa esineet mdf:stä veistetyiksi. Tarkkaan saa kyllä katsoa, esimerkiksi vasta kolmannella kerralla, saapuessani haastattelemaan Anttia, joka oli juuri korjaamassa seinästä irronnutta johdonpätkää, ymmärsin pistorasian ja seinää pitkin kiipeävän johdonkin olevan osa teosta. Sen jälkeen en enää voinutkaan olla varma, oliko punainen piste kuljetuslaatikolta näyttävän teoksen vieressä merkki teosmyynnistä vai osa veistosta.
Launoisilla asuva Oikarinen on taiteilijayhdistys Huudon jäsen, ja Viiskulmassa 2007 esillä ollut
näyttely käsitteli myös illuusiota ja esittävyyttä. Haastattelu on tehty aamukahveilla Salvessa, ja keskustelusta muodostui pitkä ja polveileva. Tekstiversio on taiteilijan hyväksymä tiivistelmä tästä, myöhemmin blogaus täydentynee vielä pienellä äänitiedostopätkällä.
– Voitko kertoa alusta lähtien miten veistokset on tehty? Vai onko tekotapa vaihdellut eri teoksissa?
– Samantyyppinen se on ollut. Työkaluja olen käyttänyt tietysti, että jos on vaikka ollut joku kahva tehtävänä, niin ensin sen on piirtänyt muodon mdf-palaselle, ja karkeasti sahannut sen muodon esiin, sitten vuoleskellut tarkaksi ja hionut vielä.
– Ja sit värit sen päälle... menikö sulla kauan löytää sopivat maalit, joilla imitoida eri materiaaleja?
– Kyllä ne aika helposti löyty. Tuossahan on käytetty ihan lateksimaaleja, akryylimaaleja ja pienoismallimaaleja, alkydivärejä ja spary-maaleja. Joskus ehkä joutui jonkun tekemään uusiksi, vaihtamaan sitä maalityyppiä. Mutta loppujen lopuksi on lapsena varmaan sen verran koottavia rakentanut ja Akatemia-aikoina maalauksen osastolla ollut että kuitenkin on tietty käsitys siitä miltä erilaiset maalit näyttää.
– Onko sulla joku pohjustekerros siellä maalin alla?
– Yleensä on, siis ihan maalipohjuste. Monet asiat nimittäin pitää saada hiottua aika sileiksi. Että on se pohjamaalikerros, joka on hiottu, ja sitten se lopullinen maali. Esimerkiksi siinä johdonpätkässä.
– Ja sä siis todellakin olet veistänyt esimerkiksi ne kaikki pienet kankaan rakenteen kolot ja taitokset... se tuntuu aika uskomattomalta ajatukselta... Kuinka monta kertaa sä jouduit ottamaan alusta? Lipsahtiko kertaakaan... että paskat, nyt tuli liian iso kolo tähän, ei auta... Vai onko siellä sitten pakkelia vai?
– No jokin verran oon paikannut kyllä. Mutta enimmäkseen oon paikannut mdf-levyllä. Jos on tullut johonkin vääränlanen kolo, sitten siitä on tehty sellainen, että siihen saa paikkapalan liimattua, ja sit se on liimattu ja se on veistetty uudestaan.
– Aiemmin sulla oli Hämeenlinnassa esillä jonkinlaisia aihioita tähän Forum Boxin näyttelyyn: pelkälle mdf-pinnalle jätetty veistos maalipurkista ja sudista sekä sama pakkausteippirulla kuin nyt, hiukan eri tavalla viritettynä.
Mihin tämän näyttelyn idea suuntaa siitä edellisestä, kun näyttelyteksti kysyy aika lailla samaa, että mikä kapistus veistos on?
– Hämeenlinnassa varioin enemmän. Tavallaan ajatusmaailma oli se, että miten voin tehdä veistoksen, minkälainen kapistus se on. Sen tyyppinen polku, mihin tuosta kysymyksestä voi lähteä oli nyt vähemmällä painolla.
Tässä kysymys kuuluu enemmänkin että mitä teos esittää, mitä se on? Tärkeää on että kaikki teokset on readymade-hengessä, että ne voisi yhtä hyvin olla oikeita, jotka on sinne aseteltu.
– Miten se sitten siinä tapauksessa poikkeais tuosta, mikä siellä nyt on?
– Se onkin hyvä kysymys...
– Onko se se kysymys jonka haluat esittää?
– No, mä oon kuullut, että siellä on käynyt ihmisiä, jotka mahdollisesti on nopeasti käyneet tsekkaamassa, että "Pyh, tällasia! Mitäs tää nyt on, näitähän on tehty", ja häipyneet. Tämmösessä tilanteessa ne tulee nähneeks sen näyttelyn, jota tuo esittää, tavallaan.
Mut ei nää mitään julistuksia oo. Tai en mä mitään vastauksia edes kaipaa. Nää on tämmösiä asioita mitä kelailee ja jotka kiinnostaa myös itseä. Että mikä se veistos on? Ehkä tässä semmonen kaksikerroksisuus kiinnostaa.
– Tekeekö siitä veistoksen se, että sä olet veistänyt sen?
– Niin...
– Mut toisaalta myöskin maalilla muovaillut. Jossain kohti niissä teippirullien sivuissa... mulle tuotti suurta tyydytystä nähdä, tai kuvitella se, että nyt tuohon on oikeen paksua maalia vedetty ja sit vedetty se jälki, että juuri tuolta teippirulla näyttää... sitähän voi pitää muovailuna?
– Näin on. Samaten kun on niissä maalauksissa on ikäänkuin se kuvitteellinen maalaus siellä joka ei näy, siellä on kanssa muovaillut sillä maalilla, tehnyt niitä kökkäreitä jne.
– Elikkä sä olet ihan "maalannut" maalannut sen toisenkin puolen, että siellä ei oo ihan mitä vaan väriä?
– Ite asiassa se on vaan se reuna tehty, että jos sinne kurkkaa niin mdf-levy näkyy siellä pinnassa.
– Okei... Voisitko sä esittää ne maalauksina käännettynä toisinpäin?
– Sitäki oon jossakin vaiheessa ajatellut. Tavallaan mua kiinnosti myös semmonen ajatus, jota mä en siis oo pystynyt viemään loppuun, se ei oo tullu hyväks se idea, mutta oonpahan kuitenkin ajatellut, että jos olis tohon tyyliin tehty jonkinlainen pelkistetty minimalistinen maalaus, että se ois veistos joka äärimmäisen realistisesti esittää maalausta. Että mikä siinä enää poikkeaa...
– Väistämättähän se tuli mieleen, kun siellä on niin monta maalauspohjaa, kuitenkin suoraan maalaukseen viittaavaa asiaa, ja kun semmoista kysymyksenasettelua on ollut sulla aikaisemmin, ja taiteessa muutenkin, että miten esineellinen maalaus on: että miten se nyt oikeastaan eroaa veistoksesta?
– Kyllä. Se on muakin kiinnostanut, ja monia muita. Ja on tullut tehtyäkin semmoisia töitä, jotka hyvin selkeästi liittyy tuohon asiaan. Että on joskus käyttänyt maalauspohjia, joihin on maalattu, tavallaan veistoksen elementteinä. Ehkä moni on ajatellut niitä maalauksina, mutta itelle ne on aina ollu veistoksia.
– Oisko se jotenkin olennaisesti muuttunut siitä että joku niistä maalauksista oliskin laitettu jo seinälle?
– No tuota, ei varmaan olis. Ehkä nyt, kun tuolla tavalla ajattelee, sen idean mistä puhuin, että tehdä tuolla metodilla ihan oikea maalaus, jota ois voinut katsoa maalauksena, ehkä sen olis voinut tuonne suljuttaakin.
– Tavallaan se ajatus maalauksesta maalauksen itsensä readymadena... mutta en mä sitten tiedä olisko sitä pystynyt katsomaan niitä muita asioita suhteessa samanarvoisina.
– Mutta nyt kun sanot, tuntuu kyllä siltä että olis ollut hyvä idea, ois pitänyt tehdä joku sellainen.
– Sä voit kun olet purkamassa näyttelyä tehdä jonkun ekstra puolituntisen, ripustusbileet...
– Niin, uusi teos. Se ois voinut mennä siellä just näin, se ois voinut viedä sitä vielä yhteen suuntaan.
– Ideapuolen lisäksi se skarppius teki kyllä tuossa vaikutuksen, sen tähden ehkä sitä alkoi tulkitsemaan silläkin lailla, että kun se rikkalapio oli ainoa juttu siellä keskellä lattiaa, että se sai näyttää eniten veistokselta, siinä myös oli eniten yksityiskohtia jotka ei olleet niin pikkutarkkoja... no en mä nyt tiedä miten pystyiskään veistämään jotkut harjan harjakset...
– Niin, se on se asia jota ei osannut meikäläinen...
– No oisitko sä tehnyt senkin, jos oisit osannut?
– Varmaan oisin, et jos mulla ois aika riittänyt niin varmaan oisin jatkanut sitä vielä ja yrittänyt tehdä siitä paremman. Mut aika loppu kesken. Ja sitä mun oli muutenkin tarkoitus jatkaa vähän pidemmälle, niitä roskia olis ollu kiva tehdä vielä vähän...
– Mutta sekin on kuitenkin hyvin pitkälle viety, vakuuttava veistos aiheestaan, niin se kutkutti juuri semmoisena. Kun siellä rikkalapiossa oli pieniä juttuja, jotka on itsessään veistoksia omassa avaruudessaan, ja niiden jalusta oli se rikkalapio, niin siitä sitten syntyi semmoinen hassu houkutus ajatella että yritätkö sä sanoa että oikeesti, oikea taide on roskaa?
– Kyllä varmaan tuo sama ajatus kävi mielessä itelläkin. Mutta en, en halua sanoa sitä. Enemmän on vaan leikitellyt sillä... tavallaan se, kun mä sanoin siitä että nää veistokset vois olla veistoksia tämmösinä mitä ne esittää. Voi ajatella etä ne esittäis readymade-veistoksia. Se on yks tapa, ja siitä tulee kerroksellisuutta siihen veistoksen käsitteeseen. Ehkä mä siinä vähän leikittelin erilaisella leikillisyyden asteella kuin näissä muissa töissä: että siellä on abstrakteja muotoja ja sitten siellä on semmosta pientä ukkelia ja tommosta...
– Kultakimpaletta ja...tai no, ei nyt kultakimpale, mutta...
– Niin, kullanvärinen klöntti. Musta on hauskaa mennä semmoisen vakavan ryppyotsaisen ja leikillisyyden rajalla. Ite ajattelen että mun töissä on vakava ulottuvuus mutta siinä samassa leikkimielinen tai humoristinen, mitä sanaa nyt sitten halutaankin käyttää. Mutta ehkä ei mikään vitsinpieksäntä kuitenkaan. Varmaan toi menee aavistuksen verran siihen suuntaan.
Kyllähän tuohon liittyy myös sellainen älyttömyys, jonka mä kytken samaan kategoriaan sen huumorin kanssa. Tavallaan ihan järjetöntä tehä tommosta.
– Onko se sitten jotenkin enemmän järjetöntä kuin ihan minkä tahansa muun taiteen tekeminen?
– No sepä siinä on. Että ei. Ja jos sanoo että on järjetöntä tehdä, se on vaan yks näkövinkkeli. Eikä se ees oo oikea. Vaan se on jostain maailman lakien suunnasta, arkielämän ja tämmösen, miten maailma toimii, sellaisesta vinkkelistä ihan älytöntä. Mutta eihän se tietenkään, jos se ois ihan oikeesti älytöntä niin...
– Ei sitä varmaan olis olemassa.
– Tuommoinen näyttely ehkä konkretisoi sen, että miten kahelia touhua...
Se mitä mä oon hakenut tossa, siihen liittyy se että ne on realistisia, tai niinku, ne näyttää oikeilta, jossain määrin ainakin, tai aika pitkälle näyttää. Jos ne ois semmosia että kaikki näkee heti että nää on veistetty, niin silloin se olis pilalla siinä mielessä mitä mää oon hakenu. Ja siten kun taas mä oon ite tehny, miljardi tuntia ollut niitten kanssa ja vuoleskellu, niin sille on sokeutunut, että näyttääkö ne aidoilta. Mut noi on kanssa tekijän ongelmia, että asioita pyörittelee päässään ja kuvittelee ja asiat on kehittyneet pitkää tietä siihen mitä ne lopulta on. Ensinäkymää ei pysty itselleen tuottamaan, kaikki on vaan oman mielikuvituksen varassa, miltä katsojasta tuntuu ja miltä ne näyttää ensisilmäyksellä ja miltä ne näyttää toisella silmäyksellä.
– Ainakin mulla kokemus muuttui paljon avajaishälinästä siihen kertaan kun tuli rauhassa katsomaan, ja sitten vielä nyt haastattelemaan tullessa, niiden huumorivivahde näkyi selvemmin, kun niitä oli jo kertaalleen miettinyt jo jonkin aikaa läpi. Esimerkiksi tän punasen pisteen hauskuuden mä hoksasin nyt vasta.
– Myös työmäärällä on itelle tuossa oma käsittellisluontoinen paikkansa. Toisaalta mä oon yrittänyt tehdä ne työt sujuviksi niin että työn määrä ei ole se, joka tulee ensimmäiseksi mieleen. Ettei taiteen sisältöä tulisi siitä, miten paljon jätkä on tehny... että se olis jotenkin piilotettu sinne. Tavallaan ajattelen sillä tavalla, että mun työskentelymetodi taiteilijana on sellainen, että järjestelen asioita. Otan jotakin, laitan jonnekin, jotain toista tuonne. Sen voi pelkistää tuommoiseksi toiminnaksi. Tässä näyttelyssä vaan tuli ottaneeksi yhdeksi osaksi sen käsityön ja veistämisen ja sitten se on vaan pitänyt oikeasti tehdä, jotta se olisi siinä mukana.
– Jotenkin se järjettömyys, mistä puhuit, kuitenkin korostuu sen työmäärän kanssa.
– Onko sulla siinä tekemisessä joku kuvitteellinen kohdeyleisö?
– Kyllä tietysti aina on joku semmoinen, ei tietysti niin kokreettisesti kuin mitä noin sanottuna voi tuntua. Mutta kyllä mä ajattelen että varmaan kaikilla taiteilijoilla on jonkinlainen kohdeyleisö.
– Osaatko sä selittää, että minkä tyyppinen se sun kohdeyleisö on?
– Se on kyllä vaikeeta. Joskus olen tuotakin asiaa mielessäni mietiskellyt, yleiseltä ja teoreettiselta kannalta. Toisaalta helposti pyrkii vastaamaan niin, että se on joku vähän samantapaisesti ajattelevien joukkio, kun mitä itse on, eikä tuo varmastikaan ole ihan väärin. Mutta sitten taas tuntuu vähän tyhmältä se, että tekisin taidetta, jonka kohdeyleisö on samankaltaisesti ajattelevat kuin minä itse. Tulee vähän ärsyttävä kehä siitä.
– Pieni sisäpiiri.
– Mutta fakta on kuitenkin se, että kaikki ei tykkää kaikesta, eikä pidäkään tykätä. Eikä asioita voi toisille väkisin syöttää.
– Jossain mielessä houkuttaa ajatella, että sä olet valinnut sen readymaden, tai okei, readymade sanana viittaa taidemaailmaan, mutta sä olet kuitenkin valinnut arkiset esineet ja sen esittävyyden tematiikan, joka on ehkä kuitenkin taiteessa ollut ydinkysymyksiä pitkään. Miltä teokset näyttävät, millä taidolla esittävyys on toteutettu...
– Illuusio...
– Niin. Ja kyllähän sä sen illuusion pystyisit tuottamaan 3d-mallinnuksella vaikka. Mutta olet kuitenkin valinnut veistää sen, ja maalata.
– Se on totta. Ja täytyy vielä korostaa sitä että olen nimenomaan halunnut veistää ne. Mulle ois eri asia, jos ne olis valettuja. Koska valetussa metodologia on semmoinen, että lopputulos on väistämättä samanlainen. Ja se ei ole tässä tapauksessa ollut mulle se tie.
– Valaessa ainakin hahmottaminen menisi ihan erilailla.
– Niin. Mä oon lähtenyt siitä että on veistos, ja oon halunnut ajatella sen sillälailla yksinkertaisen konkreettisesti, että veistos on nimenomaan veistetty.
– Sanot näyttelytiedotteesa myöskin että Mdf on jonkinlaista tasalaatuista puuta. Onko sillä muuta merkitystä kuin sen tekniset ominaisuudet?
– Ei varmaankaan sellaista yleisluontoista merkitystä, mutta itelle se kuitenkin jollain tavalla edustaa puuta, joka on jollain tavalla kiehtova, koska se on mulle niin ongelmallinen materiaali. Mulla on ollut älyttömän kauan semmoinen haave, että pystyisin tekemään jonkun teoksen oikeasta puusta. Ja mä luulen että tämän projektin syntyhistoriassa on siihen liittyviä seikkoja.
– No mitä se puu sitten edustaa? Kun tiedotteessakin alleviivasit että mdf:stä puuttuu sellainen puun estetiikka, jota olet omissa teoksissasi halunnut välttää.
– Se on se asia, joka mua samalla kiinnostaa puuveistämisessä ja samalla sitten vastustaa. Mulle puu on jotenkin semmonen esteettinen, laajassa mielessä esteettinen ja siihen liittyy tiettyjä vaikesti määriteltäviä mielikuvia ja nimenomaan esteettisluontoisia mielikuvia.
– Yks asia mitä tapahtuu siinä kun teokset oli pitkin seinänvieriä, että tavallaan se tila alkaa kieppumaan mielessä. Tuntuu siltä että ne seinät olis sama kuin veistoksen jalusta, jos veistos olisi asetettu jalustalle keskelle tilaa. Että se on pinta, jota vasten veistos on ilman muuta yhtä paljon olemassa, mutta ei tarkasteltavissa. Varsinkin niiden maalausten kohdalla.
– Kyllä varmasti, joo. Ihan samalla tavalla en oo pukenu asioita sanoiksi mielessäni, mutta sama ajatus cn ollut siinä miten oon ajatellut sitä tilaa. Miten tila sitoutuu siihen näyttelyyn. Halusin että koko näyttely ikäänkuin laajenis siihen tilaan.
– Joo, siitä mä olin iloinen, kun se oli itselle niin tärkeä ajatus tuossa. Pyrin kaappaamaan sen koko tilan. Varsinkin Boksissa, kun se tila on mikä on. Se on hieno...
– Ja vaikea...
– Ja iso ja korkea ja kaikkee. Mun logiikallani, jos mulla olis siellä hirveästi töitä ja se olis täynnä, se ei toimis, vaan niitä teoksia alkais katsoa yksittäisinä. Se on yksi suuri syy, miks mä halusin vetää sen niin vähälle kuin koin mahdolliseksi. Toisin sanoen, antaa tilan olla ja tilalle merkitystä. Ja tuo, mitä sanoit jalustana olemisesta, mä luulen että samantyyppisesti on itekin ajatellut. Se tila kokonaisuutena, seinineen, avaruutenaan, koko se ympäristö toimii tavallaan jalustana.
– Vähän niinkuin vanhanaikainen käsitys taiteesta jalustalle nostettuna tulee kyseenalaistetuksi? Vaikka se onkin taiteelle varattu tila, missä se on esillä. Readymaden näköisenä se on arkipäiväistetty, mutta tila on kuitenkin täynnä sitä. Että kaikki on taiteen jalustaa?
– Niin...
– Että jos sä mietit, mikä on taiteen tarkoitus, tai mikä veistoksen, että se on järjetöntä, mutta kuitenkin siinä on järki...
Sitäkin mä mietin, millä tavalla ne jutut muuttuis vietynä pois siitä tilasta. Voisitko sä tehdä vastaavia readymadeja kaupungille, muutaisko se ideaa?
– Kyllä se muuttaisi sillä tavalla, että kun ne nyt ovat tuolla, se pelailee sen kanssa mitä ihminen odottaa näkevänsä kun menee galleriaan. Mutta toisella tavalla se voisi toimia vaikka missä. Itestä ainakin olis tosi hauskaa jos jossain oli joku tuollainen juttu.
– Vaikka mdf:stä veistetty roskis?
– Niin, just jotain sen tapaista. Ja kyllä sekin olis hyvin eri asia, jos ne olis jossain ryhmänäyttelyssä, jos kuvittelee että olis iso ryhmänäyttely, jossa on paljon erilaisia teoksia ja sitten jossain nurkassa vaikka ne tikkaat. Että silloin ne toimittais todella tiukasti tikkaitten virkaa, ja kukaan ei huomais.
Mutta vaikka jotain ideanrippeitä tämän projektin tiimoilta vois vielä jossain käyttää, tämä on tietty kokonaisuus joka on nyt kutakuinkin tehty.
Vaikka tuo nyt ei missään nimessä ole täysin paikkasidonnainen, ei ollenkaan, se on mun mielessäni muotoutunut noihin puitteisiin: yksityisnäyttely, jossa koko tila on mun operoitavissa, se minkälainen Boxin tila on, ja se, että kyseessä on galleria johon ihmiset tulevat odottaen näkevänsä taidetta. Näitten asioitten kanssa on viritellyt pienen pelin.
– Niin. Siinä mielessä on sääli, miten harvat ihmiset löytää gallerioihin. Tuokin voisi olla hyvin innostava kokemus paljon isommallekin yleisölle. Siksi mä mietin, voisko vastaava asia toimia kaupungilla. Mutta ei, eihän se samalla lailla voi. Kun sä puhuit odotuksesta, joka on taidegalleriaan saapuessa, siinä tulee ilmi se, mikä taiteessa on sellaista, joka ei sulaudu täysin. Että se on jotenkin irti arkimaailmasta, vaikka nyt niinkuin ennekin on kovasti ollut pyrkimyksiä siihen, että mitään eroa ei olisi.
– Ja silti on.
– Jotenkin sellainen olo kyllä tulee, ja sä osoitat siihen.
– Samalla on miettinyt taideteoksen olemusta, miten joku kapistus vaikkapa ei ole taideteos ja joku toinen taas on, siinä äärimmäisen suuri rooli on sillä mitä me sovitaan ja päätetään sen olevan. Tai toisin sanoen odotetaan, kuvitellaan.
: Hanna Saarikoski
