Puhetta Huudossa

by Kalle Turakka Purhonen


KAAOS HALLITSEE


Pasi Mälkiän maalattuja kipsiveistoksia galleria Forum Boxissa 03.02. -26.02.2012

Pasi Mälkiä on helsinkiläinen kuvataiteilija ja Galleria Huudon perustajajäseniä
www.pasimalkia.com

Eksyksissä 2012, maalattu kipsi

Veistokset ovat pienoismaisemia ja irtopäitä. Yleensä irtihakattuja. Seassa mönkii sisäelimen tai kärpäsentoukan kaltaisia isoja pienokaisia matkalla kotiin. On yksi pahasti kesinyt, mystisen kokoinen ja tosi kipeän näköinen tissi.

Tämä kuvasto  on toteutettu huolellisesti työstettyinä ja pikkutarkasti maalattuina kipsiveistoksina. Tuloksena ei ole kitsahtavaa kauhu-camp-lelutaidetta Chapmanin veljesten tyyliin, vaan veistoksellisesti mielenkiintoisia ja yksityiskohtaisia sekä värin käytöltään kauniita teoksia.

Pasi Mälkiä on ehtinyt käyttää montaa tekniikkaa. Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä oli akvarelleja, sitten on ollut paljon piirtämistä, yhteispiirrustuksia ja –kirjailujakin Kimmo Kumelan kanssa, yksi kokeellinen valokuvanäyttely Viiskulman Huudossa ja hiljalleen lisää veistoksia kipsivaloksina. Ensin enemmän valon kanssa toteutettuina installaatioina ja sään armoille sijoitettuina ympäristöteoksinakin. Viime aikoina ja viimeistään Boxissa myös ihan omassa rauhassaan galleriatilassa tarkasteltavina veistoksina. Pasin puoliso Tiia Matikainen on myös kuvataiteilija. Tiia on saanut Kuopiossa keraamikon koulutuksen ja on töissään tekninen perfektionisti. Avustaessaan ja seuratessaan Tiian töitä on Pasista tullut itseoppinut kuvanveistäjä, tosin vähemmän ortodoksinen. Muistan Pasin tuskailleen puolisonsa stressatessa joidenkin megalomaanisten poltto-hankkeiden kanssa, että ”eiks sitä vois tehdä jollain vähän helpommalla matskulla?”

Materiaalin helppous on tietenkin suhteellinen käsite, mutta ilman keraamikon koulutusta on Pasilla tekemiseen toinen tulokulma. Forum Boxin veistosten tekninen paletti on hienosti vaiheessa, missä paljon on keksitty ja löydetty, mutta ihan tarkalleen ei vielä tiedetä mitä sieltä tulee. Malleja muoteille on tehty savesta käsin muovaamalla, erilaisilla pienoismallimassoilla, steariinia lumihankeen valuttamalla ja polyuretaanin epämääräistä pursuamista paimentamalla. Lopputulos ei ole kuitenkaan teknisesti kaikenkirjavaa irroittelua vaan viimeisteltyjä valoksia. Teokset ovat figuratiivisia, mutta monimutkaiset polut pintojen ja muotojen aikaansaamiseen ovat tuottaneet toimivaa vaihtelua tyylitellyn- ja naturalistisen oloisen jäljen välillä. Kun kaikkea esittävyyttä ei ole toteutettu vain yhdellä plastisen kerronnan kielellä on lopputulos hämmentävän aistikas ja tilassa läsnä oleva.

Tätä tukee myös maalaus. Pienoismallimaaleilla (ja varmaan kaikella mahdollisella) toteutetut värit vievät veistokset toiselle tasolle tehden niistä sekä naturalistisempia, että kauniimpia. Tehoja nostatetaan hienovaraisesti matan- ja kiiltävän värin käytöllä sekä kolmiulotteisen pinnan valoja ja varjoja tarpeen vaatiessa kasvattamalla. Mutta kuten kipsinkin muotokielessä on myös värit toteutettu monella otteella, miniatyyripiperryksestä ronskimpaan poispyyhkimiseen ja pensselillä tai käsillä levittämiseen. Lopputuloksena työt ovat tasapainoisesti sekä väri-, että veistosilmaisua.

Mutta onko kaikki turhaa? 2012, maalattu kipsi

Mitä ne sitten ilmaisevat, tämän tekemisen löytöretkeilyn lisäksi?  ”Kaaos hallitsee” on rääkäisy, jonka Lars von Trierin ”Antichrist”- elokuvassa jokin rotta tai muu otus päästää, keskellä pelottavaa horror-fantastista parisuhdesyöveriä. Elokuvassa kohtaus on jotenkin absurdi, naurettavakin, mutta kiistämätön. Pasinkin näyttelyn otsikkona sama julistus on kaikkine sävyineen kauheasta naurettavaan toteava, ei paatoksellinen, pessimistinen sen enempää kuin ironinenkaan. Näyttelyssä on jotain samaa kuin samaan aikaan Taidehallissa esillä olevassa Elina Merenmiehen komeassa puoli-retrospektiivissä. Merenmiehen näyttelystä löytyy muitakin sävyjä, mutta pääasiassa työt soivat tietyssä melankolisessa ja ylevässä kauhutunnelmassa, joka kaikuu kuin äänetön kirkuminen pitkin Taidehallin hienoja huoneita. Pasin töissä läsnä on isompi kirjo samaistuttavampia tunteita.

Teoksessa ”Äiti” outo, vaalea pullean banaanin oloinen pienokainen on käpertynyt irtihakatun hevosen pään päälle nukkumaan, ikään kuin syliin tai kainaloon. Hevosen silmät ovat sameat ja kieli mustunut. Itseni on helppo samaistua hevosen päähän, toisinaan uupuneena vanhempana, joka on jumissa tasoilla joita on mahdotonta ja luvatontakin jakaa lapsen kanssa, silti tuottaen tälle turvallisuuden luovat rutiinit. En ajattele, että kaikkiin töihin olisi jokin tällainen arkipsykologinen ”avain” – ja katsoja se tässäkin sisällöt lopulta tuottaa - mutta hyvän fantasia- ja uskonnollisen kuvaston tavoin työt tarjoavat mahdollisuuksia virkistävästi nostaa omia nihkeyksiä ylös kuvan tasolle.

Vaikka teosten taustalla löytyy harrastumista satuihin, sarjakuvaan, fantasiaan ja animaatioon, ovat ne kuvataiteena miellyttävän genretöntä. Kun tuottaa kolmiulotteisia hahmoja ja huolella vielä maalaa niitä eteenpäin pysyttelemättä minkään turvallisen tyylin suojassa, voisi altistua kitschin tai naivismin vaaroille. Tämä välttyy kuitenkin helposti kun tekemisessä pysyy aktiivinen hakeva luonne ja uhkarohkea askel palkitaan lähestyttävyydellä ja nautittavuudella.

Äiti 2012, maalattu kipsi