AUKI
HANNA SAARIKOSKI Galleria Uudenmaankadun Huudossa
1.1. - 20.1.2013
Hanna Saarikoski on suhteellisen tuore Galleria Huudon jäsen, joka valmistui Kuvataideakatemian maalauksen osastolta vuonna 2008. Monen nykytaiteilijan tavoin ilmaisuvalikoima on laaja, maalauksesta, videoon ja performanssiin. Tai mitä mikäkin sitten on. Näistäkin asioista juttelimme haastattelussa, joka toteutettiin ”Auki”-näyttelyn urakan ollessa noin puolessa välissä.
Lehdistötiedote:
“Auki
Auki on kolmen viikon
maalausperformanssi Galleria Huudon Uudenmaankadun näyttelytilassa. Päällystän
gallerian lattiasta kattoon paperilla, ja maalaan tilaa joka päivä.
Työskentely noudattelee
gallerian aukioloaikoja, lukuunottamatta keskiviikkoja 9.1 ja 16.1 jolloin olen
paikalla iltapäivällä klo 17 – 20. Tällöin galleria on auki klo 20 asti.
Näyttely on avoinna poikkeuksellisesti myös maanantaisin klo 17 – 20.
Näyttelyn lopettajaiset
järjestetään sunnuntaina 20.1 klo 12-16, jolloin vierailijoilla on mahdollisuus
leikata mukaansa valitsemansa palan maalauksesta.
Tervetuloa!”
Kalle: Se on tämmösissä hommissa joskus valaisevaa, että voi keskittyäkin nyhjäämään vaan jotain pientä kohtaa sen
sijaan, että koettais koko ajan sommitella koko tilaa.
Hanna: Niin vaikka sitä huomaa huijaavansa itseään,
ettei muka kokoajan ajattelisi sitä kokonaisuutta ja yrittäisi tehdä jotenkin
tyylikkäästi. Vaikka väittää itselleen, että ei… ja tollaset on sitten
sellaisia hengähdystaukoja.
K: hmm…kun ajattelee, että olisi ollut loogista
alottaa enemmän noista seinistä ja säästää se lattia viimeiseksi kun sen päällä
kokoajan rampataan. Mutta sulla se on lähtenyt vetämään enemmän toisin päin…
H: Niin no, mihinkään tuollaiseen noin järkevään
ajatteluun ei oltais kyllä varmaan kyetty, vaikka oltais yritettykin. Mä tykkään
semmoisista renessanssikuvista missä puutarhat jatkuu ikuisuuksiin ja ihmiset
kurkistavat kulman takaa ja olin aatellut, että tässä olisi tehnyt enemmän just
senkaltaista, mutta jotenkin se lähti kulkemaan omia polkujaan. Tuossa
suihkulähteessä on ehkä jotain sellaista mitä etukäteen ajatteli.
K: Siinä pressissä sulla oli vaan se peruskonsepti,
että on auki silloin ja silloin ja sä maalaat täällä, ja sitten on ne
lopettajaiset tiettynä päivänä.
H: Niin kun mä tiesin, etten kuitenkaan osaa
pitää täällä suutani kiinni, vaan alan löpisemään ja tulkitsemaan kaikille
kaikkea, niin että jos ees sen, missä esittelee asian, jättäisi puhtaaksi niin
muutkin saisi vapaasti ajatella mitä ajattelee.
K: Ja kun alkaa tekemään tällaista uudenlaista, niin
varmaan hyvä jättää sillälailla auki, ettei tuu paineita, että täytyy täyttää
ne kaikki lupaukset mitä oli siinä pressissä.
H: Olisi sitä voinut laittaa kaikenlaista,
mutta sitten kun tulee niin paljon sellaisia juttuja mitä ei voinut tietää
etukäteen. Että mitä se on vaikka pystysuoralle seinälle maalaaminen, että sitä
ei voi yhtään liikuttaa. Ei voi yhtään kallistella, kun vesiväri on niin
liikkuvaa. Ois voinut laittaa, että tätä ei voi yhtään korjata, että kaikki
mikä tulee niin se jää.
K: Kuvataideakatemiassahan sä olit maalauksen
osastolla.
H: Niin silloin mä ajattelin, että maalaus on vaan
sellainen väline mitä käyttää. Ettei oo ”oikea maalari”, mitä se sitten ikänä
oliskaan. Ehkä siihen asiaan on myöhemmin alkanut suhtautumaan vapautuneemmin,
mut just tän projektin kanssa on tullut sellainen olo, että tässä on kyse
jostain huomattavan paljon enemmän kuin maalaamisesta… maalaamisesta mitenkään
ja ennen kaikkea maalaamisesta hyvin. Että oikean maalarin määritelmä on se,
että koettaa maalata hyvin.
K: Niin, tää on varmaan tiukin mahdollinen konsepti
jos ois ajatus, että on pakko maalata hyvin, että on aikarajoissa ja
hallitsemattoman yleisövirran keskuudessa…
H: …ja tilassa. Niin. Toisaalta sitä voi onnitella
itseään, että on taas onnistunut hankkiutumaan sellaiseen projektiin, joka
ylittää reippaasti sen oman kyvyn, että voi tehdä jotain muuta. Mutta kyllä mä
muistan, että kouluaikoina tuli sellaista kritiikkiäkin, että se on ihan vaan
pelkuruutta, että hankkiutuu sellaisiin tilanteisiin jossa ei voi tehdä
parastaan.
K: Että välillä pitää voida keskittyä ja haluta
joitain tiettyä asioita, eikä aina vain olla jossain sellaisessa meiningissä
mikä vie mennessään.
H: Mutta sellaisen keskittymisen ja syventymisen
tarpeen pitää tulla omasta itsestään, eikä jostain ulkoisesta paineesta, että
nyt mä hallitsen tämän asian ja nyt mulla on mahdollisuus onnistua. Koska
silloin tulee aika usein aika tylsää kamaa. Tai toiset ihmiset on ehkä sillai
erilaisia, että ne pystyy selvittämään sen tilanteen, mutta itsellä on ainakin
sellainen olo, että se jähmettää omaa tekemistä liikaa. Mutta ehkä se tosiaan
on tiettyä pelkuruutta.
K: Itse sen huomasi kun piirsi aina jossain kadulla
tai vastaavassa ja siinä oli aina semmoinen hoppu. Siitä tuli piirtämiseen ihan hyvää laatua, kun oli se meininki päällä, mutta sitten ehkä kun joskus koetti
piirtää jotain ihan muuta, niin se olikin niin hankalaa. Ja tuli halu, että ei; mä haluan päättää ja sommitella jotain ja työstää sitä, ettei ole aina riippuvainen
siitä, että on jossain liemessä tai meiningissä, joka sitten energisoi sen
teoksen. Mutta se tuli sitten vasta kun oli saanut tehdä tarpeeksi sitä yhtä
juttua. Että ehkä sitä ei kannata niin etukäteen julistaa mitään hyveitä ja sitten koettaa noudatta niitä sen vastaisesti, että miten se
työskentely oikeasti vetää.
H: Musta se on kauheen sympaattista, että on tai
edes yrittää miettiä jotain ”hyveitä”, vaikkei niitä sitten julistaiskaan. Että
sinäänsä vaikka se ”hyvin maalaaminenkin” ois kiinnostava päämäärä. Silloin
pitäis tietää mikä on hyvää. Ainakin itselle.
K: Sun jutuissa on monesti mukana jotain
performanssimaista, tätäkin voisi ajatella maalausperformanssina, mutta niissä
tehdään kuitenkin samalla jotain muuta. Ei tunnu, että se performanssi olis
niissä kuitenkaan se juttu. Jos ajattelee vaikka sitä ”To see Paris and
die”-videota, niin onhan se tekeminen performanssimaista tekemistä ja paikan
päällä se on varmasti toiminut ohikulkijoille performanssina, mutta se on ollut
kaikki tavallaan sen videon tekemisen palveluksessa.
H: Musta on tosi mukavaa kattoa performanssia ja
performanssin tekijöitä, mutta ei musta olis sellaiseen. Mä ajattelen, että
monessa tekemisessä on jokin sellainen taso, jota performanssin tekijät käyttää
tietoisesti ja nimenomaan siihen taidemuotoon. Mutta ei sanoja tarvitse
sillälailla fiksata, että joskus sitä elementtiä voi käyttää johonkin muuhun
ilman, että sanoo, että tässä on kyse just performanssista. Voishan sitä vaikka
siivota päivän ja sanoa sitä siivousperformanssiksi ilman, että liittäis siihen
mitään sen kummempaa; keskittyis vaan siihen puuhaan. Täälläkin on tullut monesti sellainen olo, kun lakasee vaan
vaikka irotkiviä lattialta ja ihmiset katsoo tuolta kadulta, että miten paljon
siinä on samaa kuin performanssissa.
K: Tässä kun on tämä iso ikkuna ja valkoinen kuutio,
niin se on sellainen raami tai näyttämö, että kun säkin tossa varmaan vaan
välillä istut, etkä kokoajan maalaa kaikkia tunteja tukkoon, niin sekin näyttää
tuonne kadulle joltain esitykseltä tai sommitelmalta.
H: Joo, sitä on pitänyt tehdä taistelua itsensä
kanssa, että välillä vaan ihan makaa. Että vaikka se on varmaan ihan selviö
ainakin taideväelle, että sitä tarttee kanssa ihan vaan tyhjää tilaa ja aikaa,
niin kuitenkin on sellainen olo, että pitäis näyttää jotenkin työteliäältä…
että mistä se semmoinen oikein tulee.
K: Se voi olla ihan muutenkin meidän kulttuurissa.
H: Niin. Että silloin se ainakin tuntuu tosi
performanssilta, kun makaa vain tuossa ja tuijottaa kattoon.
K: Oliko siinä alkuperäisessä ajatuksessa, jos sitä
vielä voi jäljittää taaksepäin, niin oliko se enemmän, että luoda tiettyyn
tilaan kolmiulotteinen maalaus tietyssä ajassa, vai enemmän, että se on
julkista maalausta, että ihmiset voi katsoa mitä se on ja miten se edistyy?
H: Mun mielestä ne oli kummatkin aika tasavahvoina
ja sitten vielä se - vaikka se ei ole uusi ajatus, niin kuitenkin aina yhtä
kutkuttava - että voi astua ulkopuolelta sisään maalaukseen. Sinäänsä hassua,
että mä en ole vielä kauhean paljon ottanut sitä ympäröivää haltuun, mutta
siinäkin on jo jotain, tässä maalauksen päällä kävelemisessä..
K: Se on tosi hankalaa, tulee semmoinen pomppiva olo
kun huolehtii kokoajan, että missä niitä muita kengänjälkiä on, että uskaltaa laittaa
omansa sekaan.
H: Se on ollut positiivinen yllätys, miten
paljon iloisia reaktioita tuolta kadulta on tullut. Että vaikka itseä ahdistaa
kaikki ne tavoitteet ja paineet, niin se ei kuitenkaan välttämättä näy minään mustana pilvenän tossa mun pään
päällä.
K: Se on kiehtova ajatus, se taiteilija luomistyössä ateljeessaan. Että vaikka tässä on kyse eri asiasta kun maalarin perus-ateljeetyöskentelyssä, niin silti tää toimii ohikulkijoille semmoisen kuvana tai rekonstruktiona.
K: Se on kiehtova ajatus, se taiteilija luomistyössä ateljeessaan. Että vaikka tässä on kyse eri asiasta kun maalarin perus-ateljeetyöskentelyssä, niin silti tää toimii ohikulkijoille semmoisen kuvana tai rekonstruktiona.
H: Niin, on hauskaa kun saa katsoa. Mä olen
ajatellut, vaikka se kuulostaa kauhean tylsältä, että tämä on tosi pedagoginen
näyttely: paitsi itselle kun koettaa uida tässä liemessä mihin on itsensä
laittanut, niin myös katsojille. Että miten se kuva syntyy. Kuinka paljon
siihen liittyy eestaas-kävelyä.
K: Ei oo ollut sitten mitään sellaista kreisiä, että
muistaa pari kertaa kun tässä on pidetty jotain Huudon palaveria ennen
galleria-ajan alkamista, niin joku on ryysinyt tänne sisään tai kerran joku
näytti munaansa tossa ikkunassa.
H: Ei ole ollut mitään sellaista… aika raju teko,
näyteikkunan ikkunan edessä alkaa paljastelemaan.
K: Sillä oli sellainen hullu virne päällä, että varmaan
jossain tiloissa.
H: Ihmiset on ollut kyllä tosi normien mukaan.
K: Siinä voi olla jotain käänteistä etikettiä, että
palaveri edustaa jotain virallista ja tylsää ja järjestystä, niin se laukasee
ihmisissä helpommin jonkun häiriköinti-vietin, mutta kun tämä on sinäänsä
jotain toisenlaista… niin mitä tässä oikein alkais edes häiriköimään.
H: Häiriköinnin etikettiä. Riippuu varmaan
tilanteesta, että joskus sitä voisi järkyttyäkin, mutta nyt jos tossa alkais
joku itseään paljastelemaan, niin olis vaan, että aha: malli tuli.
(naurua)
K: Se olis kyllä hyvä sommitelma kun tuossa ulkona
seisois joku puolialaston paljastelija ja sitä täällä galleriassa maalattais
seinälle.
H: Vois melkein toivoa.
Hanna Saarikoskea haastatteli Kalle Turakka Purhonen
linkkejä:
www.hannasaarikoski.com
Hanna Saarikoskea haastatteli Kalle Turakka Purhonen
linkkejä:
www.hannasaarikoski.com
Oi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)
VastaaPoista