Haastattelu on tehty vanhalla kunnon "rupatellaan leppoisasti"-metodilla, keskustelun laajuuden vuoksi tähän tekstiin olen tiivistäen poiminut suorimmin maalaamista käsittelevät kohdat. Tässä olemme päässeet työtilan vaikutukseen työskentelyssä:
Hanna: Oletko huomannut työhuoneen koon vaikuttavan teoksiin?
Maiju: Joo. Ja kun mun työskentelytapa on vielä semmoinen että mä maalaan jotain kolmeakymmentä työtä yhtäaikaa, ne on vähän niinkuin kaikki siinä esillä, siellä on isoa ja pientä. Ne on lappeeltaan lattioilla, ja välillä mä nostan niitä pystyyn. Juuri siksi ei pystyisi enää 20 neliön kopissa tekemään. Ja kun mun työskentely on aika kaoottista, et ne vaan lojuu, ja niitä vähän heitellään… Jos olisi jotenkin järjestelmällinen, että olisi rakentanut jonkun hyllykön, mihin työntäisi ne aina kuivumaan… mutta ne kuivaa mulla silleen, et siinä on jotkut kengät välissä, ettei ne tartu toisiinsa.
H: Olisiko sillä jotain tekemistä intuitiivisen kanssa sillä kaaoksella?
M: Niin, ehkä kun on jotain tiettyä väriä niin sittenhän sitä tapahtuu että "tämähän sopii tuohonkin, et se tarvii just tätä." Kun jotkut aamulla rakentaa paletin ja maalaa sitten sillä…mutta mulla on usein joku viisi väripurkkia joita mä sen päivän aikana käytän, ja sit ne kulkee koko sen 15 - 30 työn läpi. Onhan toi tuommoista rakentamista, välillä antaa olla tai katsoo että nyt se vielä tarvii jotain. Nyanssien hakemista.
 |
| The Wave, 2011 kuvaaja Marek Saboka |
H: Kaikissa noissa näyttelytöissä oli akryyli- ja öljyväriä, onko sulla siinä jotain tiettyä suhdetta niiden kahden eri materiaalin välillä? Missä vaiheessa päädyt öljyyn?
M: No jossain välissä, mut jossainhan sitä öljyväriä ei oo kuin nimeksikään, mutta kaikissa kyllä jonkin verran.
H: Onko se sitten se kiilto vai?
M: Sitä jotenkin jossain välissä on kivempi levittää, ja on se se kiilto kanssa. Ja mun on myös helpompi tuoda massaa sen myötä siihen mukaan. Jotkut työt vaatii enemmän öljyä. Siinä on vähän se, että kun lähtee öljyn tielle niin sittenhän ei enää voikaan akryyleillä maalata. Ja usein käy niin, että jos sitä öljyä innostuu laittamaan paljon, niin sit täytyy ikäänkuin maalata kokonaan uudestaan öljyllä. Että mun täytyy aina vähän toppuutella itseäni. Akryyleillähän pystyy leikkimään loputtomasti, kun pystyy aina vaan lisäämään ja lisäämään.
H: Näyttelyssä tuli utelias ja vähän hämmentynyt olo, että mitenkähän nämä kerrokset rakentuu... onko joku selkeä systeemi: pohja- ja pinta- ja keskikerros? Juha-Heikki Tihinen kirjoitti näyttelyjulkaisussa lätäköistä, ja mun oma vaikutelma oli niinkuin olisi joku kuuma lähde, joka pulppuilee sieltä, että niitä läiskiä on jossain kohti pinnassa, mutta myöskin siellä kerrosten alla väreilemässä ja virittämässä pientä "kohta räjähtää" tunnetta. Joku muutoksen odottaminen, mistä puhuttiin myös näyttelytiedotteessa, että se näkyy siellä materiaaleissa.
M: No juu, just kun mä sanoin siitä rakentelusta, kyllähän se alkaa niistä sattumista. Pohja on siinä maassa ja siihen kaadellaan niitä akryylilätäköitä, sitten niitä voi poistaa, pesemällä vaikka. Jossain vaiheessa työskentely muuttuu sellaiseksi, että alkaa katsomaan, mitä sieltä oikeasti nostetaan esiin ja mitä poistetaan. Ja jäähän siitä poistetustakin kuitenkin joku jälki.
H: Varsinkin niissä isoissa töissä näkyy kyllä se maalaamisen liikkeen riemu, että JEE, nyt pääsee…Kyllähän sitä ehkä voi ladata pienempäänkin työhön, mutta ainakin minusta se on vaikeampaa, kun liikkeitä joutuu kontrolloimaan eri tavalla.
M: On se, joo! Ja kädenjälki on tyystin erilainen, kun omaa liikettä ei tarvitse rajoittaa. Kyllä mulle tuli semmoinen olo, että vitsi, että tästähän vois vielä kasvatella tätä. Mutta noi nyt kyllä oli sillä tavalla hyvän kokoisia, et musta tuntuu että mä en pystyis enää hallitsemaan tuosta isompia, että ne pitäis rakentaa paloista sitten.
H: Onko tuo lätäkkötekniikka vaikuttanut sun työskentelyssäsi pitkään?
M: On se ollut, jo Kuvataideakatemiassa, että mulle tuli nyt noista semmoinen, ei nyt taantuma, mutta mä muistin sellaisen tekemisen fiiliksen, joka oli ehkä suurinpiirtein puolessavälissä opintoja. Silloin teki tosi nopeita, isokokoisia maalauksia, joissa oli aika suunnaton nautinto siitä tekemisestä vaan. Mutta siinä on ollut ehkä just se, että Akatemialla on voinut tehdä niitä isoja, kun on ollut niin luksustilat, mutta sen jälkeen kun valmistui, on joutunut olemaan pienissä tiloissa, eikä ole pystynyt ihan niin kunnianhimoisiin projekteihin.
H: Onko se pieni vain välttämättömyyden pakko, vai onko jotain vaikka temaattista eroa, että mitä niihin töihin päätyy, koosta riippuen?
M: On silläkin merkitystä. Välillä omat fiiliksetkin on sellaiset, ettei halua tai pysty tekemään isoa. Esimerkiksi kun Kuvataideakatemian lopputyö oli iso kangas ja pieniä suhteessa siihen, ja Amokselle tein vähän sitä vastaavan, niin tuntui että nyt tää on tehty vähäksi aikaa. Tulee vastareaktio, haluaa keskittyä pienempään, ja siihen sitten saa rakennettua erilaisen intensiteetin.
H: Ehkä nyt yleistän vähän, mutta tässä Kalhama&Piipon näyttelyssä tuli mieleen, että mitä pienempiä työt olivat, sitä ulkopuolisemmalta katsojana tuntui. Tavallaan ne meni maisemaperspektiivin mukaan loogisesti: kun on pienempi kuva, sitä katsotaan kauempaa. No tietenkin, iso maalaus, kun sitä katsoo maalausetäisyydeltä, se ottaa sisäänsä. Ja näissä isoimmissa maalauksissa ihmishahmot oli maalattu samalla rentoudella kuin ne pienet hahmot osana laajempaa näkymää.
M: No ehkä tuossa tulikin joku oivallus, ekana tuli ne jotkut maisemat, ja noita lähti tekemään siihen rinnalle, ja jossain välissä tajusi, että se riittää: että eihän ne isot maalaukset sillä tavalla suunnitelmallisia ole, vaan ne tuli jonkun oivallusten kautta. Kun oli maalannut niitä maisemia, halusi niiden rinnalle jotain muuta. Ensimmäinen niistä, Frozen, tuli aika helposti, mutta ei ollut niin sanottua, että sen helppouden pystyisi toistamaan. Enkä mä pystynytkään, mutta oli hauskaa, että pääsi samankaltaiseen fiilikseen, vaikka maalasikin hirveän pitkään ja peitti…Toisessa on tullut sattumalta jotain juttuja, jotka on pystynyt tekemään toiseen suunnitellusti. Että on ollut jo tiedostettu halu tehdä tietynnäköistä jälkeä.
 |
| We Are Not Made of Glass, 2011 kuva: Marek Sabokal |
H: Onko se niin, että kun sen oppii näkemään, kun se on tullut jostain selkärangasta, intuitiolla, niin kun sen on nähnyt, sitä voi alkaa tavoittelemaan?
M: Ehkä just se, että tietää, mitä hakee. Mutta jos sitä ei oo eka löytänyt jollain sattumalla tai niillä kokeiluilla, niin sitä ei voi edes lähteä hakemaan. Ja kyllähän noissa näkyy paljon jotkut maalausidolit…
H: Siitähän mun pitikin kysyä, keitä he ovat?
M: Peter Doigista tykkään tosi paljon, Daniel Richteristä ja myös Mamma Anderssonista.
H: Yhdistääkö niitä joku, vai tykkäätkö niissä eri asioista?
M: No ehkä kaikissa tunnelma on tärkeä, vaikka niissä onkin hyvin erilaisia tunnelmia. Mutta myös rohkeus värimaailmassa näillä kaikilla. Kaikilla on ihan oma värimaailmansa, mutta ne käyttää niitä värejä, paljon. Ja kädenjälkiä on monia. Ettei ole ajateltu, että pitää olla se yksi tietty kädenjälki, vaan samassa maalauksessa voi olla montaa erilaista jälkeä.
H: Glorian jutussa sanoit jotenkin, että on pitäisi rajoittaa palettia. Mistä se ajatus tulee?
M: No noissa on ollut useissa aluksi tosi paljon hillitymmät värit, mutta lopulta sitten kuitenkin ottaa ne neonvärit, ja vasta sitten on semmoinen olo, että no nyt tää vähän niinkun toimii. Sitä yrittää usein tehdä jollain semmoisilla "tavisväreillä", ja ehkä niissä aikaisemmissa maalauksissa onkin ollut paljon hillitympää palettia, mutta nyt oli semmoinen olo että nyt ei vaan semmoinen toimi.
H: Mulle tuli tosi hauska fiilis, kun sinne galleriaan tulee, ja ne värit iskee päähän, pojoing! Tosi riemastuttavaa! Mutta sitä juttua lukiessa vaan mietin, että tunnistaa tuon, että jotenkin aina se pinnassa oleva, sanallistettu ajatus on, että pitäisi pyrkiä kohti jotain sellaista joka ei juuri nyt ole itsellä päällä, tai on jopa täysin vierasta. Ainakin kaukana siitä, mitä on parhaillaan tekemässä. Mutta mistähän se tulee, onko se jotain itsensä kirittämistä vielä enempään kuin on?
M: No on mulla semmoinen ajatus, että olisi tosi hienoa saada ne toimimaan hillitysti, mutta nyt vaan tempaisi keltaista tai kreisivihreää, ja sillä sen sai toimimaan. Ja oli toisaalta kiva, ettei tarvinut hillitä ja hallita, eikä miettiä mitään olkkarin seiniä…
H: Onko sulla jotain turvaväriä, jota mielellään käyttää?
M: No on mulla semmoinen tietty vähän turkoosiin menevä sininen mitä tuntuu että on joka paikassa. Mutta on kyllä tärkeää että se ensimmäinen väri sieltä jostain näkyy, että jättää sen alkupisteen näkyviin.
H: Osaatko sanoa, miksi sen kerroksellisuuden näkyminen on tärkeää?
M: Noo, ajan kulumisen näkymisenä, että siinä on erilaisia aikaperspektiivejä. Mä arvostan tosi paljon niitä, jotka pystyy kertamaalauksena valmiiseen, mutta se ei oo mun juttu. Mulle on tosi tärkeää se, että on erilaisia aikakäsityksiä. Usein työt sisältää kertamaalausta, mutta sen lisäksi on pitkään työstettyä. Mutta jos taas on sitä pelkästään, ne on jotenkin vähän kuolleita töitä. Ehkä se kertoo minusta tekijänä, että on toisaalta spontaani, mutta myös haluaa työstää pitkään.Vaikka mä koko ajan puhun siitä nautinnollisuudesta ja leikillisyydestä, niin vaikka se onkin sitä, on se myös työn tekemistä. Että elää ja tekee töitä sen maalauksen kanssa. Ja minusta on kivaa, että se näkyy. Onhan näitäkin maalattu suurinta osaa monta kuukautta.
 |
| a Familiar Portrait, 2011 kuva: Marek Sabokal |
Muualla verkossa:
Skenet
Alaston kriitikko ja Kauppalehti
Fifi
HS
Hanna Saarikoski
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti